Vihreä kupla

Hesarissa oli analyysia Vihreiden huonosta vaalituloksesta otsikolla 'Vihreät tyri loistavan tulevaisuutensa, ja nykyjohdolle paluu laajan yleisön puolueeksi voi olla äärimmäisen vaikeaa' ja jatkaa 'Puoluetta uhkaa tappiokierre, jos se ei ala panostaa selvästi enemmän myös muuhun kuin ilmastokriisiin ja tasa-arvoon.'

Tavan tallaajan näkökulmasta Vihreät elävät omassa hyvinkoulutettujen ja -tienaavien kaupunkilaiskuplassaan, jossa ollaan ehanan mustavalkoisia - luonto ihana, tasa-arvo ihana, köyhä rahvas paha, tyhmä. Vihreät ovat puhuneet mm. monikulttuurisuuden puolesta, sen rikastuttavasta vaikutuksesta yhteiskuntaan. Missä se rikastuminen näkyy? Kenen elämä rikastuu? Kun hyväpalkkainen, korkeakoulutettu city-vihreä seurustelee ja tekee yhteistyötä toisesta maasta ja kulttuurista tulevan yhtä paljon (tai enemmän) tienaavan, yhtä korkean (tai korkeamman) koulutuksen omaavan henkilön kanssa, on kontakti varmaankin antoisa ja khöm rikastuttava kenties.  En näe kyllä siinä mitään rikastumista, jos työkaveri on hongkongilainen ja hänen kanssaan jutellaan päivittäin broken englishia. Mutta on sivistynyttä ja rakentavaa varmaan. Jälkikasvulla voi koulussa ja harrastuksissa olla näiden pärjäävien maahanmuuttajien jälkeläisiä kavereinaan, ja nämä penskat yhdessä hihittelevät köyhälle valkoiselle junttirahvaalle, niiden ajatuksille, kulttuurille ja murteille. Kotona voi sitten paskaiset sukat jättää lattialle, kyllä se köyhä filippiiniläisakka ne kerää, siitähän se palkankin saa.  Ja kun on peruskoulutus Suomessa hankittu, muutetaan johonkin ei-junttiin maahan rikastumaan. 

 
Se junttirahvas joutuu tutustumaan lähinnä ja ensiksi kerjäläisiin, taskuvarkaisiin, huumekauppiaisiin, lähentelijöihin, epämääräisiin vislailijoihin, seuraajiin ja ilmeisen rikastuttavaan kosketukseen pyrkiviin. Bussia ajaa kaupunkia tuntematon ja helvetin kiukkuinen ja siten vaarallinen itäblokkilaisen palveluasenteen omaava tulokas. Rakennuksilla työkaveri voi olla työturvallisuudesta piittaamaton vaaratekijä, vai onko hän rikastuttava ulokomualainen ihmiskontakti? Lapset ihailevat silmät pyöreinä mustia gangstereita ja kantavat puukkoa mukanaan ihan noin varmuuden vuoksi. Silti voi lähteä merkkivaatteet päältä ja matkapuhelimet taskusta, kun niitä etnisiä puukollauhkaajia on lauma  siinä ympärillä. Ja iso osa rahvaan jälkipolvesta jää Suomeen ja Suomea rakentamaan. 

Siinä sitä saa sitten  Vihreä Kupla nauraa hykertää, että miten se rahvas onkin niin rasistista ja epäluuloista. Ihan tyhmiä ovat. Ja eikun propagandaa pukkaamaan. Joka mediaan tuputtamaan toiseutta, sopi se kontekstiin tahi ei. Islam on rauhan uskonto niin kuin kristinuskokin tai mikä muu tahansa, sopi se viimeaikaisiin uutisiin tahi ei. Suomalaista muotia suomalaisille naisille esittämään pikimusta nainen! Ei yhtään rasistista tai omimista, eihän. Nuorille suunnatuissa tv-sarjoissa hyviksen ja ihailtujen rooleihin muunmaalaisten jälkeläisiä, sopi kontekstiin tahi ei tai oli kansa 95 %:sesti valkoista tahi ei, television ja viihteen maailmassa joka toinen suomalainen on PAKKO olla muuta kuin pellavapääjuntti. Ei yhtään rasistista tai omimista, eihän. 

30-luvulla älymystö ja eliitti hurahti natsien ja muun äärioikeiston ihailijoiksi ja yritti kovasti käännyttää kansaakin. Persiilleen meni ja sotakin hävittiin, vaikka niin oltiin arjalaisten ja ylirodun kapisena rakkikoirana. Sitten 60-luvulta 70-luvulle älymystö hurahti äärivasemmiston kelkkaan ja oltiin stalinisteja niin maan sydänjuuriaan myöten. Ja yritettiin käännyttää kansakin. Persiilleenhän sekin rojahti ja ihannevaltiokin meni ja hajosi. Ja kun ei toimi sosialismi, ei kapitalismi, niin tasa-arvon vaatimus tuntuu tosi oikealta aatteelta kannattaa, se on niin sanoakseni takuuvarma aate, sillä kukapa ei tasa-arvoa kannattaisi. (siis todellisen tasa-arvon, ei sellaisen jossa joku asetetaan etusijalle esim. ihonvärin tai/ja uskonnon perusteella). Samaten on luonnonsuojelun kanssa. Turvallista aatetta ja niissä riittää puhuttavaa, jolla voi sitten peittää ne ikävämmät asiat ja puutteet omassa ideologiassa.

Köyhyys. Oi. Aina nuo rumat rumat rumat köyhät keskuudessamme. Ja Me tavallinen ruma rahvas omine pienine mitättömine rahahuolinemme. Avioliitoista sanottiin ennen muinoin, että kun köyhyys astuu ovesta sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Sama pätee kyllä kaikkeen muuhunkin. On oikeasti naurettavaa, kuinka hyväosaiset paasaavat siitä, miten pitäisi olla ja ajatella, vaikka he eivät tietäisi tuon taivaallista todellisista vaikeuksista ja ongelmista. USA:ssa on taas, jälleen kerran, kehitetty paikallisista ongelmista rotukysymys (ja aivottomat ainaoikeassaolijat kopioivat sen sellaisenaan tänne), vaikka sitä se ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole. 

Kyse on rikkaat vs köyhät. Mutta tämä on USA:ssa sietämätön ja pelottava ajatus, koska se vie mielikuvat johonkin köyhien vallankumoukseen ja herraisä kommunismiin ja ties mihin. Niin. Jos asioita ei hoideta ja/tai niitä lakaistaan maton alle (tämä nyt on vaan tällainen rotukysymys, pistetäänpäs Oscaria menemään mustalle näyttelijälle, niin kyllä ne siitä rauhoittuu), niin voihan sieltä tulla vaikka minkälainen vallankumous, oikeistolainen, vasemmistolainen, autoritäärinen, anarkistinen, laulava, naurava, ampuva, istuva. You name it. Jotta fokus pysyisi oikeassa ongelmassa, slogani USA:ssa pitäisi olla jotain sellaista kuin 'Even poor people matters'. Sillä ihan yhtä paskamaisesti poliisi (tuo hyvintoimeentulevan väestön puolustaja) kohtelee tavallista, köyhää valkoista. Siellä valkoniska -karenia kyykyttää ja itkettää ja tarvittaessa ampuu paskat pihalle niin valkoinen, musta kuin latinotaustainen poliisi. Ja nauttii kovasti.

Vihreät jankuttaa tasa-arvosta ja ilmastosta, mutta ei tee, ei osaa/pysty/halua tehdä mitään köyhyydelle, eikä se uskalla ottaa kantaa mihinkään muuhun kuin noihin kahteen mantraansa, tasa-arvo ja ilmastonmuutos. Voi vihainen Greta sentään.  Luonto se kiittäisi kovasti, jos kaikilla olisi varaa ostaa luomua, laatua, vähäpäästöisiä autoja jne. Ja kivasti alkaisi olla tilaa kaikille ja kaikenlaisille, kun ei tarvitsisi taistella toimeentulosta ja pelätä ikenet verillä, että Suomi muuttuu 'practically in Beirut':ksi (Hyacinth Bucketia lainatakseni) tai joksikin viheliäiseksi jenkkighetoksi. Ja että kaikki saa olla ylpeitä omasta taustastaan ja kulttuuristaan. Mutta milläs se Vihreäkuplalainen sitten pääsisi ylemmyyttään näyttämään? Höh.

Mieheni vaimo

Katsottuna pienoiseksi hitiksi noussut suomalaissarja Mieheni vaimo. Hyvä, että suomalaista kulttuuria tuetaan.

En erityisemmin itse innostunut. Pirjo Lonka on hyvä - niin kuin aina. Suomi - Viro - yhteys ja maiden suhde on mielenkiintoinen. Sarjassa leikittiin kliseillä - esim. katu-uskottava, hyväksikäyttävä, virolainen strippari vs. sinisilmäinen, hyväksikäytettävä suomalainen kermaperse. Tai tyylikäs virotar - arkinen, pragmaattinen suometar. Mutta ei niistä saatu oikein mitään irti. Lasten ja nuorten käyttö tv-sarjoissa ja elokuvissa on aina riski. Jo näyttelijöinä he voivat pilata paljon. Nyt oli mukana luvattoman huonoa artikulointia, sössötystä ja kummallisia painotuksia. Ilmeisesti niillä haluttiin korostaa ah niin muodikkaasti nykypoikain feminiinisyyttä ja monimuotoista seksuaalisuutta. Mutta kun selvääkin puheesta pitäisi katsojan tai siis kuulijan saada. Toisaalta - mumiseva, lespaava teinipoika oli juuri niin ärsyttävä kuin tuonikäiset muutenkin on - ja eihän niidenkään puheesta mitään selvää saa. Ja pojot siitä, että tässä ei ollut tuottajasetien ja -tätien helmasyntiä - teiniseksiä. Sitä nuorten näyttelijöiden hyväksikäyttöä kun ollaan nähty ihan tarpeeksi Game of THronesista Skillseihin.

Mutta joitain muitakin nykymaailman korniuksia oli tarttunut mukaan - teinipoikain ihastelun kohde koulussa nyt sattui olemaan - tsädäm! - Ruskea Tyttö, lähes täysin valkoihoisessa Suomessa. Näin näppärästi saatiin mukaan monikulttuurisuus ja diversiteetti - nykypropagandan mantrat, joita hoetaan yhtä innokkaasti uskovien parissa kuin aikoinaan Iskurityöläinen ja Kansojen Ystävyys -sloganeita stalinisteilla 70-luvulla ja Arbeit macht frei:ta ja Jedem das Seinea natseilla 30-luvulla. Ja kaikkihan tarkoittivat ja tarkoittavat vain muiden parasta. Ihan meidän parasta ajatellen. Ja vähemmistöjen parasta. Ihan ajattelevat ja toimivat näiden vähemmistöjen puolesta. Diversiteetin vaatimukset näkyivät esim. eräässä uutispätkästä eräästä suomalaisesta maalaiskoulusta, jossa näkyi kun eeräs opettajatäti tempaisi jostain sivulta vissiin paikkakunnan ainoan mustaihoisen lapsen eturiviin, ettei vaan kukaan pääse rasismista syyttämään. Että ollaan moderneja ja on diversiteettia. Tämä lapsi oli varmasti onnellinen, kun pääsi eturiviin pelkän ihonvärinsä takia. Mutta että rasisteja ei olla. Kaikki päälleliimattu ärsyttää ja osoittelevuus tökkää silmään ja tekee katsojalle halvan olo. Olenko vain joku holhottava propagandan kohde?

I watched the BBC:s Showtrail

OK, it is the New Colourful Britannia, well-educated, talented, beautiful and classy. And together with the white, witty, presumptuous, narcissistic upperclass kids they can do everything they want: kill, rape and get out of it. They can literally change the history, write it in a new, winning, colourful way (Harlots and Bridgetons are only the beginning). And oh how they laugh on face the Old, White England and its poor, old-fashioned working class, which is something like white trash on their feet. They just charm them, lie to them and destroy them and then dump them. And when doing that they take advantage of everything they can: abuse, racism, pedofiles, porn, own parents, hate. Everything is Show ja show you must.

I used to like British tv-series a lot. But UK has lost it - their originality, their guts, their irony, their intelligence. Now it's only generic wanna-be-americans-dont-wanna-be-bloody-white-europeans -stuff. Oh dear,dear, litte poodle of USA. Poor people of the Third World and UK want to be desparately US-citizens. Let them be.

Kesän helmoista syksyn ihanaan viileyteen

YLEN OLOHUONE

Kun jengi on nyt väkisin enemmän yhdessä kodeissaan, jotka alkavat kuukauden kuluttua tuntua ahtailta ja kaverin naama vieressä vituttaa jo urakalla ja penskat saisi häipyä pahantekoon helvetin kuuseen ja kaikki käy hermoille, niin

mitäpä tekee Ylen Olohuone, tuo kiireessä kokoon kyhätty olo-, elo- ja viihdeohjelma? Kutsuu vieraaksi kattiloidenkolistelijan. Nyt äkkiä lisää penskoille ideoita muun mekastuksen ja mölyämisen oheen: kattilat kalisteluun, kannet kolisteluun. Mikä erinomainen idea, heti tuotantoon! Kiitollisina vanhemmat olohuoneissaan ottavat vastaan nämä ideat ja eikun pennut harjoittelemaan.

Sitten otetaan yhteys kotikeittiöön sinne jonnekin jollekin bloggaajalle, joka on räjäyttänyt netin jollakin, mitä kuuluu?

-Hy..tä...k..Laitamme täss... ... jota... miehen...nä ... erin...sta.
-Oikein hienoa! Hyvältä kuulostaa! Mitenkäs se resepti menikään!
-Ens.. .... kuumaan.... ja sitten laitamme ka....humaa.....nat on kuori...

-Nyt joudun keskeyttämään tämän, aika loppuu, jääkää te sinne valmistelemaan herkullista alkuruokaa, mutta nyt musiikkia.


Ihan hyvä, että YLE on reagoinut ja tuonut ajankohtaisohjelmaa iltoihin ja antaa artisteille ja vähän muillekin työtilaisuuksia paikkaamaan keikkojen peruuntumisia. Mutta pliiiiiis, tsekatkaa vähän niitä yhteyksiä, että toimiiko ne. Ja vähän niitä ideoitakin, että toimiiko nekään vai tuleeko sutta ja sekundaa. Ja ihan hyvä, että ollaan positiivisia, mutta se ei saa tarkoittaa keskinäisen kehun kerhoa, jossa vain ihaillaan toisen ulkonäköä ja taitoa ja vähän kaikkea, ja toinen nyökyttelee siinä vieressä, että juu totta tosiaan, näinhän se on.

Mutta ennen kaikkea: älkää tupatko sitä ohjelmaa ja touhuamista yhteen iltaan niin paljon, että juontaja ja ohjaaja eivät kykene sitä hallitsemaan olematta tökeröitä tai jopa törkeitä, kun joutuvat katkomaan toisten puheita ja tekemisiä. Se on vitun noloa! Sitä on ikävä katsoa. Siitä ei jää hyvä maku suuhun.

ONCE UPON A TIME IN HOLLYWOOD

Olipa kerran Amerikka ja se oli great. Ja olipa kerran siellä Amerikassa Hollywood, joka myös oli great. Vaan eivät ole enää kumpikaan hohdossaan. Molemmat on kuin museoita, joissa turistit pistäytyvät katsomassa, että täällä niitä tehtiin - niitä elokuvia ja...murhia. Hollywood on nyt trash ja mennyttä päivää. Niin kuin koko USA:kin trumpetisteineen ja hilaristeineen.

Tarantino oli hetken Hollywoodin kultapoika, se joka pelastaa, luo uutta, yhdistää taiteen ja kitschin. Reservoir dogs ja Pulp fiction olivat - ja ovat edelleen - ihan katsottavia leffoja. Jackie Brownkin menettelee, mutta sen jälkeen alkoi itsensä toisto, lapsellisuuksien ylivalta ja haukotuttava tylsyys. En pysty vieläkään katsomaan Kill Billeja nukahtamatta kesken kaiken. Hyvää unilääkettä. Pidin Tarantinoa vuosikausia menetettynä tapauksena, mutta sitten yllättäen pidin Djangosta. Tietysti senkin loppu on puuduttavaa ammuskelua ja sommiteltuja, teennäisiä ja tylsiä koreografioita, mutta sen lopun voi jättää katsomatta. Sitten tuli pari todellista paskaleffaa, joten ei sillä Djangon hehkulla pitkälle menty.

Ja nyt sitten - Once upon a time in Hollywood. Tykkään tästä! Idea on sama kuin puuduttavassa Inglourious Basterdsissa - leffassa, joka on juuri niin teennäinen kuin teennäisen konstaileva nimensä on. Siinä Tarantino kulki Euroopassa ja Euroopan historiassa ja oli niin metsässä kuin olla voi. Nyt Quentin-poika pysyttelee rutikuivilla Hollywoodin kukkuloilla - onko tulta, dude hei? Ja Tarantino on liekeissä heti, omillaan, siinä ympäristössä, jonka historian ja kulttuurin hän tuntee. Hän on etsinyt yhden sellaisen (kipu)pisteen, joka muutti hyvinkin ratkaisevasti amerikkalaista kulttuuria kokonaisuudessaan - eikä hyvään suuntaan. Mutta Tarantinon todellisuudessa asiat voivatkin mennä tosi hyvin ja hyvikset voittavat pahikset ja muuta romanttista satua, jota Tarantino osaa kertoa olematta siirappinen tai ylisentimentaalinen. Sitä kipeämpää on katsojan tajuta, että eihän se niin mennyt. Pahikset yllätti ja rökitti kuusnolla. Mutta ehkä jossain toisessa todellisuudessa Sharon Taten ja Roman Polanskin lapsi muistelee tällä hetkellä komean uran luoneita vanhempiaan, jotka erosivat tosin jo vuonna 1973, mutta että kovin suurta muutosta perhe-elämään ei tullut, sillä Jay-setä oli aina ollut enemmän läsnä ja isänä kuin Roman koskaan.

Tarantino on tässä siis tutulla alueellaan, muovisessa ja jo hieman rappeutuneessa ja nuhjuisessa television valtaamassa liukuhihnatuotannon H-woodissa. Tarantinon ei tarvitse esittää syvällistä, hän tekee vain sen, missä hän on erittäin hyvä: Hän surffaa niillä pinta-aalloilla ja kuin vahingossa purskauttaa lainelaudallaan joskus syvempiä vesiä pinnalle. Näyttelijän elämä on vailla glamouria, lähinnä kovaa taistelua paikasta auringossa ja puolivillaisissa tv-tuotannoissa ja päihteiden väärinkäyttöä. Mutta joillakin tähdillä on hulppeaa, tuli ne sitten Puolasta tai Texasista, ja ne tekee ihan elokuvaa. Ne tosin käyvät enenevässä määrin filmaamassa niitä elokuviaan Euroopassa tai muualla, mutta vielä niillä on hulppeat asunnot Hollywoodin kukkuloilla.

Ja Tarantino lapsellisuuskaan ei tällä kertaa ärsytä, vaan vain huvittaa. Kun on vuosikausia juoruttu herran jalkafetisismistä, niin nyt on kuvassa naisten paljaita sorkkia aina kun vain tarinasta löytyy sopiva aukko niitä vilauttaa. Kollegaa, Polanskia, syytettiin alaikäisen nussimisesta ja kuin kaveripalveluksena tässä muistutetaan, kuinka ajat olivat niin toiset ja pikkupillut suorastaan tyrkyttivät itseään kunniallisille ja rehdeille elokuvaohjaajille tai jopa stunt-miehille tai kelle tahansa kyydintarjoajille. Kyllä ne penskat olikin kauheita. Ei syvällistä pohdintaa tai saarnaamista hyväksikäyttökulttuurin läpitunkevasta voimasta, se olisikin pilannut fantasian tunnelman pahasti.

Tai kun väkivallalla aina mässäillyt ja sen täydelliseen vieraannuttamiseen realismista pyrkinyt ohjaaja pääsee itse asiaan: 'Olemme sukupolvi, joka on katsonut tv:stä murhia koko lapsuutensa. Ja tämä on vitun Hollywood! Täällä on ne ihmiset, jotka näyttivät meille niitä murhia, opettivat meidät tappamaan ja ovat nyt sikatörkyrikkaita. Joten eiköhän leikata niiltä munat ja syötetä niitä heille. Siat, röh röh.' Noin vapaasti lainatakseni. Mitä vastaa Tarantino - tietenkin vastaa väkivaltaan väkivallalla ja pääsee mielipuuhaansa, kekseliääseen tappamisen koreografiaan. Nokkela tapa satuttaa ja tappaa on Tarantinosta vaan niin coolia. Mutta vissiin? vain elokuvassa. Nämä ahdistavat mukahippimöröt tulivat Cielo Drivelle jostain ihan toisesta todellisuudesta, eivätkä he ymmärtäneet elokuvan illuusiota. Mutta kuinka vapauttavaa Tarantinon lapsellinen väkivalta on tässä: Krenwinkeliä olisi itsekin tehnyt mieli kopauttaa päin takanreunaa muutama sata kertaa - varsinkin kun katsoin hänestä tehdyn dokkaripätkän 'Elämää Mansonin jälkeen' - mätäne helvetissäsi stanan akka! Vai olisiko ollut parempi kuolla Tarantinon todellisuudessa? Sen syvällisempää ei Tarantino lähde pöyhimään - maassa, jonka perusta on alkuperäisasukkaiden ja heidän kulttuurinsa tuhoamisessa, vaurauden luomisessa orjatyövoimaa Afrikasta väkisin roudaamalla jne. Olisihan siinä aineksia siihen, miksi amerikkalaiset rakastavat väkivaltaa, pyssyjä ja murhia ja tekivät siitä oikein viihdettä ja oman teollisuustuotannon, jonka avulla suolsivat maailmalle legendaarisia tv-sarjojaan ja leffojaan ja käärivät massia. Toisten kärsimys ja tragedia on toisen hupi ja leipä. Miksi nämäkin murhat ahdistaaa minua, vaikka kerrankin se väkivalta kohdistui siihen porukkaa, joka siitä väkivallasta hyötyi, eikä vain satunnaiseen köyhään kulkijaan? Siksi, ettei oikeasti ja aidosti sillä ideologialla ollut mitään tekoa tämän asian takia - jos olisi ollut, ei siihen olisi käytetty brutaalia väkivaltaa - nämä olivat itsekin väkivallasta näuttineita hörhöjä vain.

Pointsit Tarantinolle siitä, että ei glorifioinut Mansonia kuin tappajatyttöjäkään sen kummemmin pahuuden glorialla, vaan teki heistä naurunalaisia, koviksia leikkiviä nuhjuisia pikkupenskoja, mitä he todellisuudessakin olivat. Typeriä, ajattelemattomia, hätkäyttämään pyrkiviä pikkuhuomiohuoria, jotka heittivät elämänsä paskatunkiolle saadakseen hyväksyntää entiseltä linnakundilta ja arvostusta ja rakkautta omalta pikkuyhteisöltä, jonka he olivat hankkineet niiden kamalien vanhempien/muiden omaisten tilalle. Mansonhan vetosi eniten ns. hyvän perheen lapsiin, keskiluokkaan ja tämäkös keskiluokkaa erityisesti ahdisti. Esimerkiksi työväenluokkaiset nuoret useimmiten vain nauroivat Mansonille ja tämän esittämiselle, näkivät pikkukundin läpi, mikä tämä oli. Mutta nämä jännämiestä elämäänsä etsineet nuoret keskiluokan tytöt ja pojat sen sijaan eivät nähneet Mansonin läpi, lienevätkö edes hänen pintaansa nähneet tarpeeksi kirkkaasti.


Kiitos Tarantinolle myös viihdyttävästä huumorista ja kontekstin tärkeyden muistuttamisesta. Joskus todellakin oli h-wood-näyttelijälle noloa mennä spagettiwesterneihin. 'Eihän niitä kukaan katso'. Tänä päivänä kun tutkii vaikka imbd:n katsojien listauksia 'maailman parhaimmista leffoista', niin ei siellä juuri westernejä enää ole. Paitsi spagettiwesternien klassikot. Pössyttelyn ilot ja kaikelle nauraminen on tietysti myös hupaisaa. Steve McQueen oli cool ja on vieläkin. Natalie Boothin sisko kuolee hämäräperäisesti huvijahdilla ja kovasti huhutaan, että hänen miehellään on asian kanssa jotain isompaakin tekemistä. Khöm, khöm. Heittoja piisaa niille, jotka hollywoodhistoriaa tuntee.


Ja vielä yksi kehu: maskeeraus ja puvustus. Kyllä on viimeisen päälle - tällaista osaamista Suomessa tarvittaisiin. Ja tällä tarkoitan tätä: kun tässä leffassa kuvataan h-woodin yhtä vähän hutiloiden tehtyä tusinatuotanto-tv-sarjaa, puvustus ja maskeeraus niin näyttelijöillä kuin stunteilla on vähän sinne päin - aivan kuin kotimaisessa tuotannossa aina epookkia kuvattaessa. Lähes järjestään kaikki nämä 60- ja 70-luvulle sijoittuneet suomalaiset elokuvat (Badding, Juice, Ganes, Kaappari jne) ovat täynnä huonoja peruukkeja, kirpputoreilta löydettyjä vaatteita, joissa näyttelijät eivät osaa olla, heillä on epämukavaa, epäsopivia rillejä tai aurinkolaseja. Raha tietysti ratkaisee ja resurssit, mutta tähän toivoisi Suomessakin panostettavan - edes siihen huolelliseen maskeeraukseen. Sillä kun esim. Pitt ja Dicaprio sitten siirtyvät niistä kököista roolihahmojensa tv-sarjojen rooliasuista 60-luvun lopun siviilivaatteisiin, he näyttävät luontevilta, ei puvustetuilta ja maskeeratuilta. Ja se konteksti, se konteksti: vaikka monet menneen ajan vaatteet tuntuvat nykyihmisitä epämukavailta, koomisilta, kamalilta, niin kuitenkin se ihminen, joka on niitä aikoinaan käyttänyt, on mitä luultavammin niistä vaatteista pitänyt.

Pitkä miinus - olisi ehkä ollut reilua minita edes sivumennen, ettei Mansonin porukka mitään oikeaa hippiporukkaa ollut. Hipit olivat kaikkea sitä, mitä joku Manson vihasi ja halveksi (mm rotujen tasa-arvo, väkivallattomuus, pasifismi, sukupuolten tasa-arvo, seksuaalinen vallankumous), hän vain käytti hyväksi trendiä saadakseen sopivia tyyppejä koukkuunsa.

Parhaat kotimaiset elokuvat

Alan harrastajan Kotimaiset elokuvat TOP34 tämän hetken mielialojen mukaan - huomenna kun on uusi päivä ja uudet tuulet:

1. Maarit Lalli: Kovat miehet (1999)

Lyhytelokuva, jossa on Leo Viirretin käsikirjoitus. Sukua Studio Julmahuvin legendaariselle Roudasta
rospuuttoon –tutkielmalle suomalaisesta miehestä. 'Kun aina saa hävetä'.



2. Tapio Piirainen: Siivoton juttu (1997)

Oikeastaan tv-elokuva, mutta Suomessa tv- elokuvat ovat parempia kuin 'oikeat' elokuvat, rahastako tai sen puutteesta johtuneekaan. 70-luvun ikiklasskiot ovat tv-elokuvia - esim. Kerttulan SImpauttaja ja Mollbergin Siunattu Hulluus. Muista hyvistä tv-elokuvista mainittakoon Ijäksen Katsastus ja Painija, Köngäksen Liian paksu perhoseksi. Siivottomassa jutussa on paljon niitä aihioita ja roolihahmoja, joita sitten käytettiin Raidissa. Lehtinen ja Koivula ovat hervottomia rooleissaan. Kaunis nyökkäys vanhoille klassikoille: Kokki katsomassa Kokkia laulamssa Silimistä Tummista.


Tai sittenkin
Tapio Piirainen: Poliisin poika (1998)

Ootko sie unohtanu Kesäkisat?!
Hauskinta tässä Jari Tervon tekstiin pohjautuvassa filkassa on Oiva Lohtanderin ja Tuula Nymanin esittämä toisiinsa totaalikyllästyneen pariskunnan katkerankitkerä dialogi:
-Toitko Eevan?
- Täällähän eräänlainen jo on.

Ja taustalla soi Olavi Virran Eeva.

No OK, mennään asiaan eli ne ”oikeat” elokuvat:

3. Erik Blomberg: Valkoinen Peura (1952)

Kaunis leffa, Mirjamin elokuva. Häntä vartenhan tämä tehtiin, Mirjami Kuosmasen oli idea ja kässäriä teki ja taisi ohjatakin, krediittiä siitä ei huomattu ottaa tai antaa, kaikki pistettiin miesten nimiin (vastaavia tapauksia on muitakin: Lea Joutseno/Valentin Vaala, Regina Linnanheimo/Teuvo Tulio). Teemana se aiheista pelottavin kaikista: naisen seksuaalisuus, aktiivinen sellainen. Nykyään tietysti puhuttaisiin kulttuurisesta omimisesta suuresti mielensä pahoittaen ja kovasti somessa mölisten. Saamelaisia saa kuvata vain saamelaiset ja suomalaisia suomalaiset. Ja Waltaria pitää boikotoida takautuvasti, kun ei se edes käynyt koskaan Egyptissä ja Christie kirjoitti murhista, vaikkei itse sellaista ollut koskaan tehnyt. Pyh. Mutta vakavasti - kyllä Valkoisessa Peurassa hetkittäin, elokuva alussa varsinkin, on hieman eksoottisen matkailumainoksen makua - mutta olkoon.

4. Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys (1960)

Kaikki svengaa: kepeä kässäri, jossa sopivasti huumoria, jännitystä ja puolihuolimattomasti vähän syvempääkin ajattelua, näyttelijät hyviä, akat eivät ole pelkkiä koristuksia, vaan aktiivisia toimijoita (ja perkele kirjaimellisesti, kun murhaajakin on…), ohjaus on sujuvaa, puvustus ihanaa - ja vanha Helsinki on kaunis. Sadistinen Jussi Jurkka, ah! Suomen ykköskoomikko Leo Jokela ja Silimät tummat niin kuin syksyinen yö…



5. Valentin Vaala: Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä (1946)

Kuinka halveksin tätä elokuvaa lapsena - ja varsinkin ah niin drammmmaattista Emma Väänästä. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi jotkut ihailivat elokuvaa niin kovasti, naureskelin sille ja Emmalle ja koko kammottavalle kotimaiselle elokuvalle. Nyt pidän Väänästä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana suomalaisena näyttelijänä! Ja olen liittynyt Loviisan ihailijohin, sillä Hella Wuolijoki on kirjoittanut koskettavasti toiseudesta, nimittäin rumasta naisesta - tavanomaisen näköinen tai jopa ruma nainen rakkauden kaipuussaan on tietenkin ikiaikainen hahmo, mutta taustahenkilönä ja yleensä naurettavana, ja etualalle nostetaan yleensä mieluummin se köyhä, mutta ehdottoman kaunis nainen, joka voittaa sankarin ja puoli valtakuntaakin kovasti taisteltuaan ja kärsittyään.

Nyt keskiössä on arkinen, seksitön Loviisa, jolla on talo, kunnia, rahat. Ja vastassa on köyhä, kaunis, aistillinen Malviina (ihana Kirsti Hurme), jolla on vain rakkaus. Mutta tekstin hienous on siinä, että toiseutta se Malviinakin on, sellaista toisenlaista rakkautta, joka pidetään kaapissa, joka siivotaan pois kunniallisten, rikkaitten ihmisten silmistä päiväsaikaan, rakkaus, jonka on aina väistyttävä sopivamman edestä – ehkäpä homoseksuaalisen Vaalan tuntoja on siirtynyt Malviinan hahmoon? Ja nämä kaksi Toiseutta taistelee toisiaan vastaan ja samaan aikaan se Oikea ja Pääasiallinen itkee elämänsä kovuutta (Tauno Palo loistaa heikkona Juhani Niskavuorena). Siksikö tämä elokuva toimii, siksikö mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän teksti avautuu pohdinnoissaan? Eino Heinon kuvaus on paikoin henkeäsalpaavan jylhää ja avaraa - tämä pitäisi nähdä restauroituna valtavan suurelta kankaalta.

6. Juha Kuosmanen: Hymyilevä mies (2016)

Oi kuinka pidän tästä pikkufilmistä, joka on kuin jenkkiläisten sankarielokuvien negatiivi! Siinä missä jenkkisadut kertovat siitä slummista itsensä omilla taidoillaan ja nyrkeillään huipulle nostaneesta valkoisesta tai mustasta miehestä, Hymyilevä mies kertoo työväenluokkaisesta valkoisesta miehestä, joka epäonnistuu täydellisesti merkittävässä ottelussaan ja jatkaa eloaan työväenluokkaisena valkoisena miehenä. Mikä antikliimaksi, missä oli päällekäypä ja mölyävä dramatiikka? Ja miksi se hymyilee ja se musta nyrkkeilymestari siellä taustalla ei hymyile? Hyvät roolityöt (Jarkko Niemi, Oona Airola ja yhdeksi lempinäyttelijäksi hivuttautunut Eero Milonoff), ihana musiikki - ja miten tyylikkäältä kaikki näyttää mustavalkomaailmassa! Varsinkin näin teräväpiirron aikakaudella, kun kaikki ihmisten rypyt ja näpyt pamahtavat kuvaruudusta silmille puuteripölyn kera.

7.Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä (2002)

Kaurismäen tapa yhdistää komediaa ja melodraamaa on kyllä persoonallista.Puhdaslinjaisena auteurina Kaurismäki tekee pitkälti koko ajan yhtä ja samaa elokuvaa, aivan kuten Lynch, Almodovar jne. Tämä ei ole moite.


8. Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972)

Tämä elokuva on yhtä kliseinen valinta kuin joku Citizen Kane ulkomaisten filkkojen puolella. Mutta kun ei tätä voi sivuuttaa – lähes dokumenttimainen kuvaus pääosin jo kadonneesta Suomesta. Mutta: ei köyhyys ja ihmisten ahdinko minnekään ole kadonnut – se vain lymyilee Espoon ja Vantaan keskiluokkaistuneissa lähiöissä hieman erinäköisiin vaatteisiin naamioituneena - ”ennen ihmiset taistelivat köyhyyttä vastaan, nykyään taistellaan köyhiä vastaan” ja pelätään kyydistä putoamista niin maan perkeleesti. Kauko Röyhkän sanoin: kun heräät pilkottuna pihakaivosta, niin laula Pois kaikki saasta mun päästä...

Mysteeri on tämä: miten Niskanen kykeni näin puhtaaseen ja totuudelliseen roolisuoritukseen, kun myöhemmin hän kunnostautui näyttelijänä enimmäkseen patetian mestarina? No, tiedetään ainakin se, että kuuluisan ampumiskohtauksen filmausta edelsi nukkumattomuus ja ryypiskely (niin kuin tosielämässäkin oli käynyt) ja ilmeisesti lähes transsitila, jossa näyttelijäkollegat jo hieman pelkäsivätkin. Melkoista metodinäyttelemistä…kohta se perkele ampuu kovilla! Tappaa se saatana meidät!

9. Matti Kassila: Hilman päivät (1954)

Ihanan hyväntuulinen, 30-luvun maalaiskirkonkylän ja keskiluokan kuvaus kaikkine sen tapoineen ja ihmistyyppeineen. Tämä on miesten elokuva, erinomainen näyttelijäkaarti: mm. Tarmo Manni Seppä Kipalana ('äänikin lähti – se johtuu siitä kun joutuu huutaa niin harvoin'), Tauno Palo hykerryttävän hellyttävänä ukkotuomarina (”se on niin sanoakseni – harvinaista” - että löytää omasta makuuhuoneesta keskellä yötä nuoren, kauniin naisen hiiviskelemästä), Oke Tuuri pirssikuskina (”Ehkä tämä on sitä salapolttoa?” - kun ei missään näy savua, ei tulta, ja tulipalohälytys on kuitenkin annettu), Pentti Irjala Vekkulan Paapana ja ennen kaikkea jylisevä elokuvaohjaajaklisee Edvin Laine osuuskaupanhoitaja Kalervona – älykkäänä ihmisenä hän on varmasti tajunnut, että itseänihän minä tässä näyttelen, mutta onpa ollut pokkaa se tehdä – ja kaiken lisäksi hyvin. Tämä elokuva on pakko katsoa ainakin kerran vuodessa.

10.Risto Jarva: Loma (1976)

Toinen kotimainen, jonka pruukaan katsoa lähes joka vuosi. Ilmeisen hyvin kuvastaa 70-lukua, vaatteet ovat ainakin hilpeitä. Antti Litja superhyvä ”nälkää näkevänä Pohjoisen Miehenä” ja Tuula Nyman yhtä hyvänä maanläheisen sankarittaren roolissaan - ”vähän ampuu yli, mut rakastuneen miehen silmissä – miksei?”. Tai entä se salaperäinen haaveiden nainen? Tuo saavuttamaton blondikaunotar toteaa hyväntahtoisesti elokuvan lopussa tietenkin: ' Nyt on sekkii (mies) löytännä naesen itelleen - viikkotolokulla se o seurannu minua ku hae laevoo'. Savostahan ne maailman viimeiset blondit tietysti löytyvät.

11. Matti Kassila: Kaasua, komisario Palmu (1962)

Pidän kaikista Palmuista, jopa siitä neljännestä, äpärälapsesta, sarjaan ”kuulumattomasta”. Suomalaisessa vanhassa elokuvassa harvinainen homorooli nähdään tässä (Waltaria siis). Muita tietämiäni ovat: kadonneessa? mykkäfilmissä Tuhlaajapoika, ja tietty Vaalan ohjaamassa ja Sillanpään kirjoittamassa Ihmisiä suviyössä -elokuvassa, jossa on Nokia-niminen homopoika. Viittauksia homoihin on saattanut olla muissakin leffoissa, lähinnä negatiivisia. Palmussa homous tulee murhan motiiviksi, mutta homudestahan saattoi noina aikoina pahimmillaan joutua joko vankilaan tai mielisairaalaan, joten kaapissa piti pysyä ja visusti. Ja Sillanpäänkin tekstissä Nokia menee typeryyksissään tappamaan miehen, mutta motiivina ei niinkään ole homous tai sen peittely kuin yleinen nuoruuden hölmöys. Sillanpään teksti on hyvin myötätuntoinen, btw. Kaasussa Pentti Siimes tekee boheemin narsistin hahmon antaumuksella, onhan rooliin kirjoitettu meheviä repliikkejä. Ja tässä Palmu-leffassahan esitellään se legendaarinen Hiljaisten seiväshyppääjien-kerho, johon yhden kestosuosikkini, Toivo Mäkelän, näyttelemä lakimies kuuluu.

12. Veikko Aaltonen: Tuhlaajapoika (1992)

Tämä elokuva on jotenkin hirveän 90-lukulainen teos, mutta aihehan on kuitenkin ikuinen. S/M tai AC/DC tai jotain. Hannu Kivioja osaa vielä tässä vaiheessa elokuvanäyttelemisen, mihinkä hvettiin se taito sitten hukattiin? Yliyrittämiseen? Huonoihin ohjaajiin? Paikka paikoin leffan huumori kirpaisee naurattamisen sijaan, mut naurattaa se sitten kuitenkin.

13. Matti Kassila: Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)

Avaruushulluna ja tähtiharrastajana sitä rakastaa Tähtien kaukoputkia ja tähtikarttoja, mutta vierastaa astrologista soopaa. Silti tämäkin Palmu on ihastuttava, ja Helsinki viehättävä pikkukaupunki. Nythän se on vain pikkukaupunki. Totuus on myös joskus tarua ihmeellisempi - jatkosodan loppurytäkän hämärissä olosuhteissa suomalaisen sotamiehen ampunut, natsihenkinen kapteeni – hänellehän löytyi esikuva, josta puhuttiin kaikennäköistä ja lähes yksinomaan huonoa. Vaikka Helge Heralan roolityö on yliampuva, ei se ole tainnut sittenkään niin kovin esikuvastaan poiketa. Pentti Siimes on jälleen mainio sitkeänä reportterisissinä, Leo Jokela puolestaan piirtyy esiin taidoillaan pääosakolmikosta yhä voimakkaammin.



14. Auli Mantila: Neitoperho (1997)

Hyvä kässäri, hyvä musiikin käyttö, lohduton yksinäisyys, irrallisuus teemana eli ikuinen aihe tämäkin. Leea Klemola on roolissaan pelottavan hyvä. Ahdistusta ja paikoin trilleriä, jopa kauhunomaista jälkeä.

15. Aarne Tarkas: Hän varasti elämän (1962)

Pidän tästä leffasta, vaikka se on paikka paikoin hyvinkin kökkö ja tarkasmaisen lapsenomainen, silti. Kässäri on epäuskottava, mutta näppärä, roolisuoritukset ihan hyviä - tosin Risto Mäkelä on pääroolissa syystä tai toisesta pantu ylinäyttelemään (joskus tällainen toimii, joskus ei). ”On neidolla punapaula”-kansansävelmää on käytetty hyvinkin modernisti läpi elokuvan eri muunnelmina. Toivo Mäkelä on mainio typeränä älykkönä. Huumori muutenkin pyörii mauttoman raja-aitoja rymistellen. Oheinen kuva on esim. kohtauksesta, jossa päähenkilö muuraa tappamansa naisen kellarinsa seinään kuin ennenmuinoin linnanmuuriin. Tarkasta pidettiin idearikkaana, mutta armottoman boheemina hutiloijana, joka ei jaksanut tehdä mitään loppuun asti. Tämä on hänen paras tuotoksensa minun mielestäni.



16. Teuvo Tulio: Levoton veri (1946)

Tulion hurjia melodraamoja ei kannata ruveta katsomaan, jos ei omaa yhtään huumorintajua. Tai ehkä ne juuri silloin ovat komeimmillaan? Kaurismäki on paljosta velkaa Tuliolle. - melodraamasta ja huumorista. Tulion leffat on kuin suomalainen tango Markku Pölösen sanoin – vaihtoehtoja ei ole, tunteet ovat vuoren- ja kyyneleet nyrkinkokoisia kimpaleita. Perkele! Tästä ei pääse yli, kyllä vähintään perskännit on vedettävä ja perhe teurastettava. Kaikkien tämän maan draamaqueenien (joista valtaosa on miehiä, heterosellaisia) must-aineistoa koko Tulion tuotanto. Ja Regina Linnanheimo! Näin sitä murskataan tuotantoyhtiön huolellisesti luoma kiltin naapurintytön imago. Kräsh ja poks. Linnanheimo kirjoitti itselleen jotain ihan muuta.

17. Nyrki Tapiovaara: Juha (1937)

Suomalaisissa varhaisissa (20 ja 30-luvun) elokuvissa on vähän oikeasti hyviä elokuvia, mielenkiintoisia jokunen (esim. Elinan surma kannattaa katsoa tai Elämän maantiellä (1927), jossa Mussolini nähdään vielä hyvänä jätkänä!), Juha on kaunis ja jotenkin hyvin tyylitelty. Sääli, että Tapiovaara kaatui Talvisodassa Sissipataljoonassa pari viikkoa ennen sodan päättymistä. Niin kuin tietysti moni muukin nuori mies. Hukkaan heitettyjä elämiä. Irma Seikkulan ensiesiintyminen filmissä.


18. Mikko Niskanen: Käpy selän alla (1966)

Aikansa kohuelokuva näyttäytyy meikäläiselle viattoman kauniina ja raikkaana nuoruuden kuvauksena. Maaseudun rauhassa ja virikkeettömyydessä - tai ei...kaupunkilaisellle näyttäytyvässä ärsykkeettömyydessä - punnitaan ihmissuhteiden kestävyys ja luonteiden ominaispiirteet. Vain tylsillä ihmisillä on tylsää (oman navan ympärillä haahuilevat Santtu ja Leena), toiset on kotonaan missä tahansa (Timppa ja Riitta) ja tietysti nämä ”syvälliset” haahuilijat nyrpistävät sievää nokkaansa maanläheisille ja leikkisille timpoille ja riitoille. Siinä missä Timppa pelastaa ihmishenkeä, Santtu ja Leena käyvät nusasemassa lähipusikossa – kuvastanee hyvin heidän panostaan elämässä noin yleisemminkin.

Mitä näistä tuli aikuisempina: Leenasta tulee hyvin itsenäinen kirjailija-psykologi, joka elää elämänsä yksin tai korkeintaan menee vanhoilla päivillään kahden aikuisen ihmisen liittoon. Santtu elämäntuskailee ja näyttelee renttua vielä jokusen vuoden, sitten hän tekee nallewahlroosit ja hänestä tulee porvarien porvari. Riitta löytää hyvän miehen, tekee lapsia ja on hyvä äiti ja vaimo. Salaisesti hän aina halveksii miestänsä, haaveilee Santusta ja ihanista nuoruuden kesistä. Timppa valmistuu lääkäriksi, pärjää erittäin hyvin, perustaa perheen, on suosittu ja haluttu seuralainen tutkijaseminaareista maatilan isännän pöytäseuraan asti. Timppa on aina oma itsensä ja tulee toimeen kenen kanssa vain. Vanhana hän tosin alkoholisoituu.

Pekka Autiovuori tekee hyvän roolisuorituksen, hän on sellainen esinörtti, Eero Melasniemi on syötävän hyvännäköinen ja tietty Kristiina Halkola ja Kirsti Wallasvaara samoin hotteja (kyllä ton ajan poliittisesti trendikkäin suuntaus, vasemmistolaisuus, on tosiaan vetänyt kuumia tyyppejä puoleensa – nykytrendikkäät Kokoomusmuorit tai etnopersut eivät ihan koleudessa ja tyylissä yllä samaan. Heh. Eivät siis ollenkaan).


19.Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas (1985)

Mollen Tuntematon on uskollinen Linnan tekstille, huumoria ei ole väännetty pääosaan, mutta toisaalta ei ole pyritty tekemään mitä supersankari-tappokone-rymistelyäkään, näyttelijät ovat oikeanikäisiä rooleihinsa.
Risto Tuorila Koskelana on elämänsä roolissa - hän on täydellinen Koskela. Paavo Liski tekee Rokasta ihmisen, erityisen hieno on puhuttelukohtaus, jossa Liski tuo hienosti esiin Rokan inhimillisyyden - 'pohja se on miunkin säkissäin'. Vaikka pidän kyllä Eero Ahon Rokasta uusimmassa Tuntemattomassa, on Liskin roolisuoritus syvällisempi ja jollain tavalla kosiskelemattomampi.
PP Petelius Hietasena onnistui myös hyvin ja niin onnistui myös toinen koomikkona profiloitunut, Aku Hirviniemi, uutena Hietasena. Ja kun oikein muistellaan, niin siinä vanhassa Tuntemattomassa Hietasen roolin vetäisi, yllätys yllätys, koomisista rooleista erityisesti tunnetuksi tullut Heikki Savolainen. Ehkä ei-koomiset näyttelijät olisivat tähän vaikeaan rooliin liian raskaita? Ehkä lahjakkaalta, komiikan taitavalta näyttelijältä irtoaa parhaiten Hietasen velikullan, sanantaitajan, ilomielen traaginen ja surullinen kohtalo ja loppu? Hukkaan heitetty ja elämätön elämä seikkailuineen, rakkauksineen, vastoinkäymisineen, pettymyksineen.
Muutama amatöörisuoritus Mollbergin näyttelijäsakissa pilaa hieman kokonaisuutta, mutta tätähän Molle harrasti paljon, halusi ottaa amatöörejä ammattilaisten rinnalle, joskus toimii, useimmiten ei.



20. Spede Pasanen & Vesa-Matti Loiri: Hirttämättömät (1971)



Hupaisa kotimainen road-movie. Jo pelkkä idea – kuvataan länkkäri suomalaisella hiekkakuopalla ja suomalaisella tanakalla työhevosella (joka muuten vetäisee myös sangen tanakan luonneroolin) - on niin absurdi, että pelkkää hyväähän tästä voi sanoa. Pöhköä. Nietponimai-stadi ja muuta puujalkaa ja heinää. Ainakin tämä Tonto ja Lonely Raideri on noin miljoona kertaa parempi kuin Deppin ja Hammerin rasittava, suurella rahalla tehty Lone Ranger.

'Kii-tos he-vo-ses-ta!'

21.Aki Kaurismäki: Arvottomat (1982)

Laihan kulkukoiran ruumiillistuma Matti Pellonpää, ja tässäkin jo kadonnutta Suomea. Ja tietysti se ainoa ja oikea – iki-ihana Rauli Somerjoki! Kiitos Aki jo pelkästään Raulin ikuistamisesta.

22. Jack Witikka: Pikku Pietarin Piha(1961) ja Rauni Mollberg: Aika hyvä ihmiseksi (1977)

Samaa Aapelin tekstiä eri vuosikymmeniltä. Kannattaa katsoa putkeen, molemmilla on puolensa ja hetkensä. Witikan leffassa erityistä on Pietarin roolissa ollut Tuukka Tanner – yksi onnistuneimpia lapsen tekemiä roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Leo Jokela on myös jälleen kerran pettämätön! Repliikkejä ei ole paljon, mutta ei tarttekaan, sillä Jokela ilmaisee niin paljon fysiikallaan. Mollbergin elokuvaan on Aapelin tekstin sekaan ujutettu onnistuneesti muita ajankohtaan sopivia tekstejä. Riipan

pariskunnan kohtalo on Riipaiseva. Siinä on naisella oikea Riippakivi kannettavanaan. Loistava Marja Korhonen.


23. Ritva Arvelo: Kultainen Vasikka (1961)

Maria Jotunin jäätävän kyynistä tekstiä ja Aino Mantsaksen jäätävän kyyninen roolisuoritus aviovaimona ja opportunistina. Jo pelkästään sen takia kannattanee tää filkka katsoa. Marja Korhonen on myös jälleen elementissään perheen rahan ja keinottelun hullaannuttamana (ja vapauttamana?) äitinä, tekstihän ei ole vanhentunut yhtään, yhä vain se on mitä ajankohtaisin:

Oo, rahoja, rahoja, miten olen kärsinyt niiden takia. Mikä pitkä alennus on elämäni ollut. Ilman rahoja ei ihminen ole ihminen. Hänellä ei ole oikeutta tuntea mitään, häntä saa häväistä, polkea, hänen pitää jaksaa peittää kaikki, koko olemisensa, salata ihmisyytensä ja kärsimyksensä. Hänen täytyy tylsyä, mykistyä, ottaa vastaan joka isku valittamatta. Äiti tietää kaikki. Siksi täytyy toimia. Tahdon rahoja, tahdon rahoja, joilla voin ostaa teidät vapaiksi, ostaa teille elämän, ette tiedä vielä mitä elämä on, mutta minä lahjoitan sen nyt teille. (Panee päällysvaatteet päälleen). - Pitää kiiruhtaa, kiiruhtaa, ettei onni livahda tiehensä. Ajattele, Eedit, aina, mitä teet ja tee punniten kaikki, tee kirkkaasti tekosi, ota huomioon aika ja mahdollisuudet, koskaan ne eivät samoina palaa.


24. Markku Pölönen: Onnen maa (1993)

Pölösellä on ideoita, mutta hän sortuu usein jaarittelemaan ja painottuu liikaa epäelokuvallisesti tekstiin. Onnen maa on mielestäni parasta Pölöstä, kunnianosoitus 60-luvun tangohulluudelle. Taipaleen hitit raikaa ihanasti, mutta Ola on ykkönen, Taisto Tammi kakkonen, Taipale vasta kolmonen. Naisista vanhoista hyvistä ykkönen on La Laila, kakkonen Tamara Lund, kolmonen Eila Pellinen.

Onnen maassa nähdään myös yksi vanhan polven suosikkinäyttelijäni - Veikko Tiitinen. Hänethän monet muistaa mainiosta Simpauttaja - tv-elokuvasta ja Mollbergin Tuntemattoman Kaarnana. Maakunnissa teatteriuran tehnyt Tiitinen on siitä erikoinen, että hän pystyi vetäisemään niin hienostuneen kaupunkilaisherran kuin pahasuisen maalaismiehen roolit yhtä uskottavasti. 


25. Antti-Jussi Annila: Sauna (2008)

Noh, mitäs niitä on kotimaisia kauhuelokuvia? Noita palaa elämään, Kuutamosonaatti, Kadunlakaisijat (Kari Sorvali jahtaamssa Hakaniemen torilla Kata Kärkkäistä) ja ja ja…hyvä yritys tää on.


26. Matti Kassila: Tulipunainen Kyyhkynen (1961)

Tauno Palo viimeisessä leffaroolissaan, upea Helsinki taustalla ja välillä pääosassakin, vähän naiivi mutta hauska kässäri, toimii yllättävän hyvin vieläkin. Kassila on saanut tähän samaa ahdistavuutta kuin mitä absurdeissa, mutta niin oudon todellisissa painajaisunissa voi vain olla. Kassila on muuten puolestaan merkillisen aliarvostettu ohjaaja, vaikka minunkin listalleni tuli monta hänen elokuvaansa.





27. Rauni Mollberg: Maa on syntinen laulu (1973)

Suomen katsoin elokuva tämä taitaa olla vieläkin ja taitaa sellaiseksi jäädäkin pirstoutuvassa ja eriytyvässä kulttuurissa. Kyllä suomalaiset on erikoinen kansa: synkeä mutta globaalisti katsoen erittäin vapaamielinen - tekniikkahulluja, juuri metsästä pölähtäneitä pohdiskelijoita. Ja tämmöinen groteski, vaikeahkon huumorin leffa katsotuimpien joukossa, vau!…no, toisaalta toinen osa kansaa katsoo Vareksia ja Salattuja elämiä ja ihailee kardashaneita, beyonceeta, etelän matkoja ja muuta muovia. Tai muuta geneeristä ja turvallista.



28. Mikko Niskanen: Hopeaa rajan takaa (1963)

Suomessa on tehty jokunen sotafilmi, mutta tällainen talvi- ja jatkosodan väliin osuva seikkailu rajan takana on harvinaisempaa huttua. Mielenkiintoinen ja jännittäväkin aihe. Näyttelijälakon takia pääosiin otettiin tulevat elokuvaohjaajat Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Spede Pasanen, joka tekeekin parhaan roolisuorituksensa (ja ainoan vakavan roolinsa?) ja on itse asiassa helvetin hyvä. Veikkaan kyllä, että noista hemmoista Pasanen on ollut se kovakuntoisin, mutta joutui tietenkin näyttelemään sitä tyyppiä, jolta kunto loppuu kesken – on mahtanut Spedeä ketuttaa, voi rähmä!


29. Pirjo Honkasalo & Pekka lehto: Tulipää (1980)

Maiju Lassilan päätyminen Suomenlinnan yhteishautaan, jonka päälle pistettiin sikala. Murhahan se oli. Ja mitä kauhiaa asiaa tää kommunisti sitten oikein ajoi - ainakin viispäivästä työviikkoa, minimipalkkaa ja lasten työvoimana käyttämisen lopettamista. Lassila on kyllä salaperäinen hahmo, hän on hääräillyt siellä ja täällä, erikoinen persoona, yksi Suomen historian mielenkiintoisimmista. Mikähän siinäkin oli totuus: kuinka pahasti siltä syöpyi iho siitä naisystävän hapon heitosta? Jotkut kertoivat, että munat siinä meni, jotkut taas, että parani niistä vammoista. Noh, Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista herännyt ovat klassikkoja ja eniten käytettyjen suomalaisten näytelmien joukossa. Elokuva henkii 70-lukua. En tiedä enää onko se hyvä vai huono asia. Pitkään se on ollut niin kamalan huono asia, mutta jollain kummallisella tavalla nämä 60- ja 70-luvun leffat alkavat taas nousta arvoonsa.


30. Mika Soini: Thomas (2008)

Lasse Pöysti on roolissaan aivan mahtava - pienieleinen, ajateltu ja sisäistetty rooli. Pentti Siimes komppaa hyvin. Kahden todellisen leffaveteraanin kohtaaminen. Surumielinen, paikoin ahdistavakin ja paljon pohdittavaa antava pikkuleffa.



31.Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)

Onhan se otettava Gabriel messiin. Mika Waltaria - kirjailija, josta en yhtään pidä, mutta jonka kepeistä viihdeteksteistä on tehty oivia kässäreitä, joko hänen itsensä tai muiden tekeminä. Vaala, jolla oli kepeä ote ja kepeyshän ei aina välttämättä tarkoittanut pinnallista. Traaginen Emma Väänänen on erinomainen komedienne, hän pystyy tuomaan koomiseen hahmoonsa oikeaa koskettavuutta, hetkittäin hahmo on todella liikuttava. Salli Karuna komppaa hyvin ja varmalla kädellä, ja hän muuten tekee yhden parhaimmista näkemistäni nousuhumalakohtauksista.

Mutta tähti ja kuningatar ja kuningas ja ruhtinas on Tarmo Manni, tuo ihana hullu, mielipuoli, eksentrikko, ekstrovertti ja introvertti samassa persoonassa, homoseksuaali jumalan armosta, kerrankin pääroolissa – ja antaumuksella. Hän on komea, salskea suorastaan, nokkela, nopea, viiltävä, narsistinen, ja ah niin gay ja queer.


32. Risto Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975)

Vallilan puukorttelissa kuvattu lämmin, inhimillinen komedia. Teknisesti elokuva on heikkotasoinen ja ohjauksessakin on puutteita, mutta käsikirjoitus ja sisältö on sitäkin mahtavampaa. Antti Litja on ihana kömpelöhkönä mutta hyväsydämisenä pappismiehenä. Siviilielämässä ilmeisenä moottoriturpana tunnettu Litja on aina osannut esittää näitä sosiaalisesti hämmentyneitä mutta rehtejä tyyppejä suvereenisti.

Tässäkin elokuvassa on muuten hevonen, joka polkaisee mukiinmenevän luonneroolin, repliikkejäkin on vaikka kuinka monta (parashan eläinnäyttelijöistä on Kummisedän alkukohtauksessa jäätävän roolisuorituksen vetäissyt amerikkalainen kissa).

33. Matti Kassila: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1971)

Vaarallisesti puskafarssien maastossa kyntävä ja vanhoillisia asenteita piilotteleva ja toisaalta 60-luvun ja 70-luvun vapaamielisiä asenteita hyväksikäyttävä Kassilan pläjäys huvittaa minua suuresti. Teksti on siis ikivanha, kahdesti aiemminkin filmattu Agapetuksen teos, 30-luvun suositussa filkassa nakuilivat itse Tauno Palo ja Leo Lähteenmäki (tuo sotasankari). Yksi ikisuosikkini Pia Hattara sentraalisantrana ampuu kirjaimellisesti yli (ja ihan kuin niitä vielä olisi ollut 70-luvulla, heh), häiritsevä vankikankurin ja hänen heilansa kohtaaminen (huh huh, mitä roinaa) jne.

Tässä elokuvassa minua silti viehättää:
1) uskomattoman kaunis suomalainen maaseutu ja pikkutaajama,
2) salskeat Heikki Kinnunen ja Juha Hyppönen – eritoten Kinnunen on oikeastaan helvetin hyvännäköinen,
3) Pelle Hermanni eli Veijo Pasanen asemapäällikön roolissa. Sääli että tamperelaisia Pasasta ja eritoten Sylvi Salosta hyödynnettiin elokuvassa niin vähän.

34. Klaus Härö: Postia pappi Jaakobille (2009)

Olen täyspakana tai oikeammin uskonnoton. En ole koskaan välittänyt uskonnoista, osin niitä vihaankin (esim. näinä päivinä islamia), erityisesti uskontojen tuputtamista. Kiitos vain 'Kyllä Jeeshus sinutkin pelastaa'- mantroista hellut ja lestat ja mitä teitä hihhuleita on. Mutta tämän elokuvan pohdiskelu armosta, armon olemuksesta, koskettaa jokaista, joka ylipäänsä pohtii henkisiä asioita (ei siis välttämättä ollenkaan uskonnollisia asioita). Näkökanta on kristinuskossa, luterilaisuudessa, se kun on se Pohjoismaiden uskonto ja täällä yhteiskuntia muokannut taho.

Kaarina Hazard se käy muiden duuniensa ohessa välillä tempaisemassa näitä pääosarooleja – jotka on saanut puhtaasti ulkonäkönsä avulla tai takia. Liian paksu perhoseksi – tv-elokuvassa hän oli loistava isokokoisena ja miehiä viskovana Kaisuna ja myös tässä isona ja kolhona kantikkaana kimpaleena, joka ei tahdo mahtua pyöreiksi hioittuihin reikiin. Mitä kaikkea voi antaa anteeksi? Mitä ei anneta koskaan anteeksi?


Joitakin kulttisuosikkeja:

Jukka Virtanen: Pähkähullu Suomi - Luigi Cravattohan on kuin Borgioiden Micheletto, paitsi että Sean Harris on kuuma. Se ei nykykatsojalle enää avaudu, että kehen oikeasti ko. hahmo perustuu, High Chaparrall tai jotain on ollut ja mennyt.

Aarne Tarkas: Pekkä ja Pätkä neekereinä - Pätkä kellonviisarina. Tämä oli viimeinen PP-leffa ja se oli sit myös goodbye Pätkä eli Masa Niemi. "Hyvä on olla, kun pää on nolla". Tai jotain.

Visa Mäkinen: Yön saalistajat - perse repee nauramisesta. On se.

Aki Kaurismäki: Calamari Union - 15 frankia ja sit yks Pekka. On se.

Hannes Häyrinen: Iskelmäketju - ihana Wiola Talvikki - kyllä se oli tyylikäs!

Jani Volanen: Rumble - Tommi Korpela ehanana tyhjäpäänä - ja niin kuolattavan sekshikkäänä, uuh, mikä body.


Armand Lohikoski: Hei rillumarei - roska on roskaa, sanoi arvostelijat, mutta hah, muistetaanko 40- ja 50-lukujen "laatu"tuotannostakaan muita kuin Blombergin Valkoinen Peura? (joka muuten palkittiin mm. Cannesissa, todella harvinaista suomalaista herkkua, Kaurismäki on toinen palkittu, ehdolla suomalaisista on olleet ainakin Kassilan Elokuu ja Honkasalo/Lehdon Tulipää, kunnia siis sekin, ja lyhytelokuvista Nuorvalan Hermoprässi palkittiin joskus vuonna kuokka ja kirves) Kepeämmät ja/tai akkojen leffat haukuttiin aina, mutta kappas, kappas Puupää-leffat muistetaan yhä ja Tulion tuotanto on myös kokenut uuden tulemisen ja arvon palautuksen. Että sillä tavalla se menee, arvaamattomia ovat tulevaisuuden tiet, mitkähän leffat meidän ajasta jäävät elämään vai jääkö mitkään? Veikkaan, ettei juuri mitään. Vaik katsotaanko Napapiirin sankareita ja Luokkakokousta kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Ehkä.