Parhaat kotimaiset elokuvat

Alan harrastajan Kotimaiset elokuvat TOP34 tämän hetken mielialojen mukaan - huomenna kun on uusi päivä ja uudet tuulet:

1. Maarit Lalli: Kovat miehet (1999)

Lyhytelokuva, jossa on Leo Viirretin käsikirjoitus. Sukua Studio Julmahuvin legendaariselle Roudasta
rospuuttoon –tutkielmalle suomalaisesta miehestä. 'Kun aina saa hävetä'.



2. Tapio Piirainen: Siivoton juttu (1997)

Oikeastaan tv-elokuva, mutta Suomessa tv- elokuvat ovat parempia kuin 'oikeat' elokuvat, rahastako tai sen puutteesta johtuneekaan. 70-luvun ikiklasskiot ovat tv-elokuvia - esim. Kerttulan SImpauttaja ja Mollbergin Siunattu Hulluus. Muista hyvistä tv-elokuvista mainittakoon Ijäksen Katsastus ja Painija, Köngäksen Liian paksu perhoseksi. Siivottomassa jutussa on paljon niitä aihioita ja roolihahmoja, joita sitten käytettiin Raidissa. Lehtinen ja Koivula ovat hervottomia rooleissaan. Kaunis nyökkäys vanhoille klassikoille: Kokki katsomassa Kokkia laulamssa Silimistä Tummista.


Tai sittenkin
Tapio Piirainen: Poliisin poika (1998)

Ootko sie unohtanu Kesäkisat?!
Hauskinta tässä Jari Tervon tekstiin pohjautuvassa filkassa on Oiva Lohtanderin ja Tuula Nymanin esittämä toisiinsa totaalikyllästyneen pariskunnan katkerankitkerä dialogi:
-Toitko Eevan?
- Täällähän eräänlainen jo on.

Ja taustalla soi Olavi Virran Eeva.

No OK, mennään asiaan eli ne ”oikeat” elokuvat:

3. Erik Blomberg: Valkoinen Peura (1952)

Kaunis leffa, Mirjamin elokuva. Häntä vartenhan tämä tehtiin, Mirjami Kuosmasen oli idea ja kässäriä teki ja taisi ohjatakin, krediittiä siitä ei huomattu ottaa tai antaa, kaikki pistettiin miesten nimiin (vastaavia tapauksia on muitakin: Lea Joutseno/Valentin Vaala, Regina Linnanheimo/Teuvo Tulio). Teemana se aiheista pelottavin kaikista: naisen seksuaalisuus, aktiivinen sellainen. Nykyään tietysti puhuttaisiin kulttuurisesta omimisesta suuresti mielensä pahoittaen ja kovasti somessa mölisten. Saamelaisia saa kuvata vain saamelaiset ja suomalaisia suomalaiset. Ja Waltaria pitää boikotoida takautuvasti, kun ei se edes käynyt koskaan Egyptissä ja Christie kirjoitti murhista, vaikkei itse sellaista ollut koskaan tehnyt. Pyh. Mutta vakavasti - kyllä Valkoisessa Peurassa hetkittäin, elokuva alussa varsinkin, on hieman eksoottisen matkailumainoksen makua - mutta olkoon.

4. Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys (1960)

Kaikki svengaa: kepeä kässäri, jossa sopivasti huumoria, jännitystä ja puolihuolimattomasti vähän syvempääkin ajattelua, näyttelijät hyviä, akat eivät ole pelkkiä koristuksia, vaan aktiivisia toimijoita (ja perkele kirjaimellisesti, kun murhaajakin on…), ohjaus on sujuvaa, puvustus ihanaa - ja vanha Helsinki on kaunis. Sadistinen Jussi Jurkka, ah! Suomen ykköskoomikko Leo Jokela ja Silimät tummat niin kuin syksyinen yö…



5. Valentin Vaala: Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä (1946)

Kuinka halveksin tätä elokuvaa lapsena - ja varsinkin ah niin drammmmaattista Emma Väänästä. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi jotkut ihailivat elokuvaa niin kovasti, naureskelin sille ja Emmalle ja koko kammottavalle kotimaiselle elokuvalle. Nyt pidän Väänästä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana suomalaisena näyttelijänä! Ja olen liittynyt Loviisan ihailijohin, sillä Hella Wuolijoki on kirjoittanut koskettavasti toiseudesta, nimittäin rumasta naisesta - tavanomaisen näköinen tai jopa ruma nainen rakkauden kaipuussaan on tietenkin ikiaikainen hahmo, mutta taustahenkilönä ja yleensä naurettavana, ja etualalle nostetaan yleensä mieluummin se köyhä, mutta ehdottoman kaunis nainen, joka voittaa sankarin ja puoli valtakuntaakin kovasti taisteltuaan ja kärsittyään.

Nyt keskiössä on arkinen, seksitön Loviisa, jolla on talo, kunnia, rahat. Ja vastassa on köyhä, kaunis, aistillinen Malviina (ihana Kirsti Hurme), jolla on vain rakkaus. Mutta tekstin hienous on siinä, että toiseutta se Malviinakin on, sellaista toisenlaista rakkautta, joka pidetään kaapissa, joka siivotaan pois kunniallisten, rikkaitten ihmisten silmistä päiväsaikaan, rakkaus, jonka on aina väistyttävä sopivamman edestä – ehkäpä homoseksuaalisen Vaalan tuntoja on siirtynyt Malviinan hahmoon? Ja nämä kaksi Toiseutta taistelee toisiaan vastaan ja samaan aikaan se Oikea ja Pääasiallinen itkee elämänsä kovuutta (Tauno Palo loistaa heikkona Juhani Niskavuorena). Siksikö tämä elokuva toimii, siksikö mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän teksti avautuu pohdinnoissaan? Eino Heinon kuvaus on paikoin henkeäsalpaavan jylhää ja avaraa - tämä pitäisi nähdä restauroituna valtavan suurelta kankaalta.

6. Juha Kuosmanen: Hymyilevä mies (2016)

Oi kuinka pidän tästä pikkufilmistä, joka on kuin jenkkiläisten sankarielokuvien negatiivi! Siinä missä jenkkisadut kertovat siitä slummista itsensä omilla taidoillaan ja nyrkeillään huipulle nostaneesta valkoisesta tai mustasta miehestä, Hymyilevä mies kertoo työväenluokkaisesta valkoisesta miehestä, joka epäonnistuu täydellisesti merkittävässä ottelussaan ja jatkaa eloaan työväenluokkaisena valkoisena miehenä. Mikä antikliimaksi, missä oli päällekäypä ja mölyävä dramatiikka? Ja miksi se hymyilee ja se musta nyrkkeilymestari siellä taustalla ei hymyile? Hyvät roolityöt (Jarkko Niemi, Oona Airola ja yhdeksi lempinäyttelijäksi hivuttautunut Eero Milonoff), ihana musiikki - ja miten tyylikkäältä kaikki näyttää mustavalkomaailmassa! Varsinkin näin teräväpiirron aikakaudella, kun kaikki ihmisten rypyt ja näpyt pamahtavat kuvaruudusta silmille puuteripölyn kera.

7.Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä (2002)

Kaurismäen tapa yhdistää komediaa ja melodraamaa on kyllä persoonallista.Puhdaslinjaisena auteurina Kaurismäki tekee pitkälti koko ajan yhtä ja samaa elokuvaa, aivan kuten Lynch, Almodovar jne. Tämä ei ole moite.


8. Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972)

Tämä elokuva on yhtä kliseinen valinta kuin joku Citizen Kane ulkomaisten filkkojen puolella. Mutta kun ei tätä voi sivuuttaa – lähes dokumenttimainen kuvaus pääosin jo kadonneesta Suomesta. Mutta: ei köyhyys ja ihmisten ahdinko minnekään ole kadonnut – se vain lymyilee Espoon ja Vantaan keskiluokkaistuneissa lähiöissä hieman erinäköisiin vaatteisiin naamioituneena - ”ennen ihmiset taistelivat köyhyyttä vastaan, nykyään taistellaan köyhiä vastaan” ja pelätään kyydistä putoamista niin maan perkeleesti. Kauko Röyhkän sanoin: kun heräät pilkottuna pihakaivosta, niin laula Pois kaikki saasta mun päästä...

Mysteeri on tämä: miten Niskanen kykeni näin puhtaaseen ja totuudelliseen roolisuoritukseen, kun myöhemmin hän kunnostautui näyttelijänä enimmäkseen patetian mestarina? No, tiedetään ainakin se, että kuuluisan ampumiskohtauksen filmausta edelsi nukkumattomuus ja ryypiskely (niin kuin tosielämässäkin oli käynyt) ja ilmeisesti lähes transsitila, jossa näyttelijäkollegat jo hieman pelkäsivätkin. Melkoista metodinäyttelemistä…kohta se perkele ampuu kovilla! Tappaa se saatana meidät!

9. Matti Kassila: Hilman päivät (1954)

Ihanan hyväntuulinen, 30-luvun maalaiskirkonkylän ja keskiluokan kuvaus kaikkine sen tapoineen ja ihmistyyppeineen. Tämä on miesten elokuva, erinomainen näyttelijäkaarti: mm. Tarmo Manni Seppä Kipalana ('äänikin lähti – se johtuu siitä kun joutuu huutaa niin harvoin'), Tauno Palo hykerryttävän hellyttävänä ukkotuomarina (”se on niin sanoakseni – harvinaista” - että löytää omasta makuuhuoneesta keskellä yötä nuoren, kauniin naisen hiiviskelemästä), Oke Tuuri pirssikuskina (”Ehkä tämä on sitä salapolttoa?” - kun ei missään näy savua, ei tulta, ja tulipalohälytys on kuitenkin annettu), Pentti Irjala Vekkulan Paapana ja ennen kaikkea jylisevä elokuvaohjaajaklisee Edvin Laine osuuskaupanhoitaja Kalervona – älykkäänä ihmisenä hän on varmasti tajunnut, että itseänihän minä tässä näyttelen, mutta onpa ollut pokkaa se tehdä – ja kaiken lisäksi hyvin. Tämä elokuva on pakko katsoa ainakin kerran vuodessa.

10.Risto Jarva: Loma (1976)

Toinen kotimainen, jonka pruukaan katsoa lähes joka vuosi. Ilmeisen hyvin kuvastaa 70-lukua, vaatteet ovat ainakin hilpeitä. Antti Litja superhyvä ”nälkää näkevänä Pohjoisen Miehenä” ja Tuula Nyman yhtä hyvänä maanläheisen sankarittaren roolissaan - ”vähän ampuu yli, mut rakastuneen miehen silmissä – miksei?”. Tai entä se salaperäinen haaveiden nainen? Tuo saavuttamaton blondikaunotar toteaa hyväntahtoisesti elokuvan lopussa tietenkin: ' Nyt on sekkii (mies) löytännä naesen itelleen - viikkotolokulla se o seurannu minua ku hae laevoo'. Savostahan ne maailman viimeiset blondit tietysti löytyvät.

11. Matti Kassila: Kaasua, komisario Palmu (1962)

Pidän kaikista Palmuista, jopa siitä neljännestä, äpärälapsesta, sarjaan ”kuulumattomasta”. Suomalaisessa vanhassa elokuvassa harvinainen homorooli nähdään tässä (Waltaria siis). Muita tietämiäni ovat: kadonneessa? mykkäfilmissä Tuhlaajapoika, ja tietty Vaalan ohjaamassa ja Sillanpään kirjoittamassa Ihmisiä suviyössä -elokuvassa, jossa on Nokia-niminen homopoika. Viittauksia homoihin on saattanut olla muissakin leffoissa, lähinnä negatiivisia. Palmussa homous tulee murhan motiiviksi, mutta homudestahan saattoi noina aikoina pahimmillaan joutua joko vankilaan tai mielisairaalaan, joten kaapissa piti pysyä ja visusti. Ja Sillanpäänkin tekstissä Nokia menee typeryyksissään tappamaan miehen, mutta motiivina ei niinkään ole homous tai sen peittely kuin yleinen nuoruuden hölmöys. Sillanpään teksti on hyvin myötätuntoinen, btw. Kaasussa Pentti Siimes tekee boheemin narsistin hahmon antaumuksella, onhan rooliin kirjoitettu meheviä repliikkejä. Ja tässä Palmu-leffassahan esitellään se legendaarinen Hiljaisten seiväshyppääjien-kerho, johon yhden kestosuosikkini, Toivo Mäkelän, näyttelemä lakimies kuuluu.

12. Veikko Aaltonen: Tuhlaajapoika (1992)

Tämä elokuva on jotenkin hirveän 90-lukulainen teos, mutta aihehan on kuitenkin ikuinen. S/M tai AC/DC tai jotain. Hannu Kivioja osaa vielä tässä vaiheessa elokuvanäyttelemisen, mihinkä hvettiin se taito sitten hukattiin? Yliyrittämiseen? Huonoihin ohjaajiin? Paikka paikoin leffan huumori kirpaisee naurattamisen sijaan, mut naurattaa se sitten kuitenkin.

13. Matti Kassila: Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)

Avaruushulluna ja tähtiharrastajana sitä rakastaa Tähtien kaukoputkia ja tähtikarttoja, mutta vierastaa astrologista soopaa. Silti tämäkin Palmu on ihastuttava, ja Helsinki viehättävä pikkukaupunki. Nythän se on vain pikkukaupunki. Totuus on myös joskus tarua ihmeellisempi - jatkosodan loppurytäkän hämärissä olosuhteissa suomalaisen sotamiehen ampunut, natsihenkinen kapteeni – hänellehän löytyi esikuva, josta puhuttiin kaikennäköistä ja lähes yksinomaan huonoa. Vaikka Helge Heralan roolityö on yliampuva, ei se ole tainnut sittenkään niin kovin esikuvastaan poiketa. Pentti Siimes on jälleen mainio sitkeänä reportterisissinä, Leo Jokela puolestaan piirtyy esiin taidoillaan pääosakolmikosta yhä voimakkaammin.



14. Auli Mantila: Neitoperho (1997)

Hyvä kässäri, hyvä musiikin käyttö, lohduton yksinäisyys, irrallisuus teemana eli ikuinen aihe tämäkin. Leea Klemola on roolissaan pelottavan hyvä. Ahdistusta ja paikoin trilleriä, jopa kauhunomaista jälkeä.

15. Aarne Tarkas: Hän varasti elämän (1962)

Pidän tästä leffasta, vaikka se on paikka paikoin hyvinkin kökkö ja tarkasmaisen lapsenomainen, silti. Kässäri on epäuskottava, mutta näppärä, roolisuoritukset ihan hyviä - tosin Risto Mäkelä on pääroolissa syystä tai toisesta pantu ylinäyttelemään (joskus tällainen toimii, joskus ei). ”On neidolla punapaula”-kansansävelmää on käytetty hyvinkin modernisti läpi elokuvan eri muunnelmina. Toivo Mäkelä on mainio typeränä älykkönä. Huumori muutenkin pyörii mauttoman raja-aitoja rymistellen. Oheinen kuva on esim. kohtauksesta, jossa päähenkilö muuraa tappamansa naisen kellarinsa seinään kuin ennenmuinoin linnanmuuriin. Tarkasta pidettiin idearikkaana, mutta armottoman boheemina hutiloijana, joka ei jaksanut tehdä mitään loppuun asti. Tämä on hänen paras tuotoksensa minun mielestäni.



16. Teuvo Tulio: Levoton veri (1946)

Tulion hurjia melodraamoja ei kannata ruveta katsomaan, jos ei omaa yhtään huumorintajua. Tai ehkä ne juuri silloin ovat komeimmillaan? Kaurismäki on paljosta velkaa Tuliolle. - melodraamasta ja huumorista. Tulion leffat on kuin suomalainen tango Markku Pölösen sanoin – vaihtoehtoja ei ole, tunteet ovat vuoren- ja kyyneleet nyrkinkokoisia kimpaleita. Perkele! Tästä ei pääse yli, kyllä vähintään perskännit on vedettävä ja perhe teurastettava. Kaikkien tämän maan draamaqueenien (joista valtaosa on miehiä, heterosellaisia) must-aineistoa koko Tulion tuotanto. Ja Regina Linnanheimo! Näin sitä murskataan tuotantoyhtiön huolellisesti luoma kiltin naapurintytön imago. Kräsh ja poks. Linnanheimo kirjoitti itselleen jotain ihan muuta.

17. Nyrki Tapiovaara: Juha (1937)

Suomalaisissa varhaisissa (20 ja 30-luvun) elokuvissa on vähän oikeasti hyviä elokuvia, mielenkiintoisia jokunen (esim. Elinan surma kannattaa katsoa tai Elämän maantiellä (1927), jossa Mussolini nähdään vielä hyvänä jätkänä!), Juha on kaunis ja jotenkin hyvin tyylitelty. Sääli, että Tapiovaara kaatui Talvisodassa Sissipataljoonassa pari viikkoa ennen sodan päättymistä. Niin kuin tietysti moni muukin nuori mies. Hukkaan heitettyjä elämiä. Irma Seikkulan ensiesiintyminen filmissä.


18. Mikko Niskanen: Käpy selän alla (1966)

Aikansa kohuelokuva näyttäytyy meikäläiselle viattoman kauniina ja raikkaana nuoruuden kuvauksena. Maaseudun rauhassa ja virikkeettömyydessä - tai ei...kaupunkilaisellle näyttäytyvässä ärsykkeettömyydessä - punnitaan ihmissuhteiden kestävyys ja luonteiden ominaispiirteet. Vain tylsillä ihmisillä on tylsää (oman navan ympärillä haahuilevat Santtu ja Leena), toiset on kotonaan missä tahansa (Timppa ja Riitta) ja tietysti nämä ”syvälliset” haahuilijat nyrpistävät sievää nokkaansa maanläheisille ja leikkisille timpoille ja riitoille. Siinä missä Timppa pelastaa ihmishenkeä, Santtu ja Leena käyvät nusasemassa lähipusikossa – kuvastanee hyvin heidän panostaan elämässä noin yleisemminkin.

Mitä näistä tuli aikuisempina: Leenasta tulee hyvin itsenäinen kirjailija-psykologi, joka elää elämänsä yksin tai korkeintaan menee vanhoilla päivillään kahden aikuisen ihmisen liittoon. Santtu elämäntuskailee ja näyttelee renttua vielä jokusen vuoden, sitten hän tekee nallewahlroosit ja hänestä tulee porvarien porvari. Riitta löytää hyvän miehen, tekee lapsia ja on hyvä äiti ja vaimo. Salaisesti hän aina halveksii miestänsä, haaveilee Santusta ja ihanista nuoruuden kesistä. Timppa valmistuu lääkäriksi, pärjää erittäin hyvin, perustaa perheen, on suosittu ja haluttu seuralainen tutkijaseminaareista maatilan isännän pöytäseuraan asti. Timppa on aina oma itsensä ja tulee toimeen kenen kanssa vain. Vanhana hän tosin alkoholisoituu.

Pekka Autiovuori tekee hyvän roolisuorituksen, hän on sellainen esinörtti, Eero Melasniemi on syötävän hyvännäköinen ja tietty Kristiina Halkola ja Kirsti Wallasvaara samoin hotteja (kyllä ton ajan poliittisesti trendikkäin suuntaus, vasemmistolaisuus, on tosiaan vetänyt kuumia tyyppejä puoleensa – nykytrendikkäät Kokoomusmuorit tai etnopersut eivät ihan koleudessa ja tyylissä yllä samaan. Heh. Eivät siis ollenkaan).


19.Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas (1985)

Mollen Tuntematon on uskollinen Linnan tekstille, huumoria ei ole väännetty pääosaan, mutta toisaalta ei ole pyritty tekemään mitä supersankari-tappokone-rymistelyäkään, näyttelijät ovat oikeanikäisiä rooleihinsa.
Risto Tuorila Koskelana on elämänsä roolissa - hän on täydellinen Koskela. Paavo Liski tekee Rokasta ihmisen, erityisen hieno on puhuttelukohtaus, jossa Liski tuo hienosti esiin Rokan inhimillisyyden - 'pohja se on miunkin säkissäin'. Vaikka pidän kyllä Eero Ahon Rokasta uusimmassa Tuntemattomassa, on Liskin roolisuoritus syvällisempi ja jollain tavalla kosiskelemattomampi.
PP Petelius Hietasena onnistui myös hyvin ja niin onnistui myös toinen koomikkona profiloitunut, Aku Hirviniemi, uutena Hietasena. Ja kun oikein muistellaan, niin siinä vanhassa Tuntemattomassa Hietasen roolin vetäisi, yllätys yllätys, koomisista rooleista erityisesti tunnetuksi tullut Heikki Savolainen. Ehkä ei-koomiset näyttelijät olisivat tähän vaikeaan rooliin liian raskaita? Ehkä lahjakkaalta, komiikan taitavalta näyttelijältä irtoaa parhaiten Hietasen velikullan, sanantaitajan, ilomielen traaginen ja surullinen kohtalo ja loppu? Hukkaan heitetty ja elämätön elämä seikkailuineen, rakkauksineen, vastoinkäymisineen, pettymyksineen.
Muutama amatöörisuoritus Mollbergin näyttelijäsakissa pilaa hieman kokonaisuutta, mutta tätähän Molle harrasti paljon, halusi ottaa amatöörejä ammattilaisten rinnalle, joskus toimii, useimmiten ei.



20. Spede Pasanen & Vesa-Matti Loiri: Hirttämättömät (1971)



Hupaisa kotimainen road-movie. Jo pelkkä idea – kuvataan länkkäri suomalaisella hiekkakuopalla ja suomalaisella tanakalla työhevosella (joka muuten vetäisee myös sangen tanakan luonneroolin) - on niin absurdi, että pelkkää hyväähän tästä voi sanoa. Pöhköä. Nietponimai-stadi ja muuta puujalkaa ja heinää. Ainakin tämä Tonto ja Lonely Raideri on noin miljoona kertaa parempi kuin Deppin ja Hammerin rasittava, suurella rahalla tehty Lone Ranger.

'Kii-tos he-vo-ses-ta!'

21.Aki Kaurismäki: Arvottomat (1982)

Laihan kulkukoiran ruumiillistuma Matti Pellonpää, ja tässäkin jo kadonnutta Suomea. Ja tietysti se ainoa ja oikea – iki-ihana Rauli Somerjoki! Kiitos Aki jo pelkästään Raulin ikuistamisesta.

22. Jack Witikka: Pikku Pietarin Piha(1961) ja Rauni Mollberg: Aika hyvä ihmiseksi (1977)

Samaa Aapelin tekstiä eri vuosikymmeniltä. Kannattaa katsoa putkeen, molemmilla on puolensa ja hetkensä. Witikan leffassa erityistä on Pietarin roolissa ollut Tuukka Tanner – yksi onnistuneimpia lapsen tekemiä roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Leo Jokela on myös jälleen kerran pettämätön! Repliikkejä ei ole paljon, mutta ei tarttekaan, sillä Jokela ilmaisee niin paljon fysiikallaan. Mollbergin elokuvaan on Aapelin tekstin sekaan ujutettu onnistuneesti muita ajankohtaan sopivia tekstejä. Riipan

pariskunnan kohtalo on Riipaiseva. Siinä on naisella oikea Riippakivi kannettavanaan. Loistava Marja Korhonen.


23. Ritva Arvelo: Kultainen Vasikka (1961)

Maria Jotunin jäätävän kyynistä tekstiä ja Aino Mantsaksen jäätävän kyyninen roolisuoritus aviovaimona ja opportunistina. Jo pelkästään sen takia kannattanee tää filkka katsoa. Marja Korhonen on myös jälleen elementissään perheen rahan ja keinottelun hullaannuttamana (ja vapauttamana?) äitinä, tekstihän ei ole vanhentunut yhtään, yhä vain se on mitä ajankohtaisin:

Oo, rahoja, rahoja, miten olen kärsinyt niiden takia. Mikä pitkä alennus on elämäni ollut. Ilman rahoja ei ihminen ole ihminen. Hänellä ei ole oikeutta tuntea mitään, häntä saa häväistä, polkea, hänen pitää jaksaa peittää kaikki, koko olemisensa, salata ihmisyytensä ja kärsimyksensä. Hänen täytyy tylsyä, mykistyä, ottaa vastaan joka isku valittamatta. Äiti tietää kaikki. Siksi täytyy toimia. Tahdon rahoja, tahdon rahoja, joilla voin ostaa teidät vapaiksi, ostaa teille elämän, ette tiedä vielä mitä elämä on, mutta minä lahjoitan sen nyt teille. (Panee päällysvaatteet päälleen). - Pitää kiiruhtaa, kiiruhtaa, ettei onni livahda tiehensä. Ajattele, Eedit, aina, mitä teet ja tee punniten kaikki, tee kirkkaasti tekosi, ota huomioon aika ja mahdollisuudet, koskaan ne eivät samoina palaa.


24. Markku Pölönen: Onnen maa (1993)

Pölösellä on ideoita, mutta hän sortuu usein jaarittelemaan ja painottuu liikaa epäelokuvallisesti tekstiin. Onnen maa on mielestäni parasta Pölöstä, kunnianosoitus 60-luvun tangohulluudelle. Taipaleen hitit raikaa ihanasti, mutta Ola on ykkönen, Taisto Tammi kakkonen, Taipale vasta kolmonen. Naisista vanhoista hyvistä ykkönen on La Laila, kakkonen Tamara Lund, kolmonen Eila Pellinen.

Onnen maassa nähdään myös yksi vanhan polven suosikkinäyttelijäni - Veikko Tiitinen. Hänethän monet muistaa mainiosta Simpauttaja - tv-elokuvasta ja Mollbergin Tuntemattoman Kaarnana. Maakunnissa teatteriuran tehnyt Tiitinen on siitä erikoinen, että hän pystyi vetäisemään niin hienostuneen kaupunkilaisherran kuin pahasuisen maalaismiehen roolit yhtä uskottavasti. 


25. Antti-Jussi Annila: Sauna (2008)

Noh, mitäs niitä on kotimaisia kauhuelokuvia? Noita palaa elämään, Kuutamosonaatti, Kadunlakaisijat (Kari Sorvali jahtaamssa Hakaniemen torilla Kata Kärkkäistä) ja ja ja…hyvä yritys tää on.


26. Matti Kassila: Tulipunainen Kyyhkynen (1961)

Tauno Palo viimeisessä leffaroolissaan, upea Helsinki taustalla ja välillä pääosassakin, vähän naiivi mutta hauska kässäri, toimii yllättävän hyvin vieläkin. Kassila on saanut tähän samaa ahdistavuutta kuin mitä absurdeissa, mutta niin oudon todellisissa painajaisunissa voi vain olla. Kassila on muuten puolestaan merkillisen aliarvostettu ohjaaja, vaikka minunkin listalleni tuli monta hänen elokuvaansa.





27. Rauni Mollberg: Maa on syntinen laulu (1973)

Suomen katsoin elokuva tämä taitaa olla vieläkin ja taitaa sellaiseksi jäädäkin pirstoutuvassa ja eriytyvässä kulttuurissa. Kyllä suomalaiset on erikoinen kansa: synkeä mutta globaalisti katsoen erittäin vapaamielinen - tekniikkahulluja, juuri metsästä pölähtäneitä pohdiskelijoita. Ja tämmöinen groteski, vaikeahkon huumorin leffa katsotuimpien joukossa, vau!…no, toisaalta toinen osa kansaa katsoo Vareksia ja Salattuja elämiä ja ihailee kardashaneita, beyonceeta, etelän matkoja ja muuta muovia. Tai muuta geneeristä ja turvallista.



28. Mikko Niskanen: Hopeaa rajan takaa (1963)

Suomessa on tehty jokunen sotafilmi, mutta tällainen talvi- ja jatkosodan väliin osuva seikkailu rajan takana on harvinaisempaa huttua. Mielenkiintoinen ja jännittäväkin aihe. Näyttelijälakon takia pääosiin otettiin tulevat elokuvaohjaajat Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Spede Pasanen, joka tekeekin parhaan roolisuorituksensa (ja ainoan vakavan roolinsa?) ja on itse asiassa helvetin hyvä. Veikkaan kyllä, että noista hemmoista Pasanen on ollut se kovakuntoisin, mutta joutui tietenkin näyttelemään sitä tyyppiä, jolta kunto loppuu kesken – on mahtanut Spedeä ketuttaa, voi rähmä!


29. Pirjo Honkasalo & Pekka lehto: Tulipää (1980)

Maiju Lassilan päätyminen Suomenlinnan yhteishautaan, jonka päälle pistettiin sikala. Murhahan se oli. Ja mitä kauhiaa asiaa tää kommunisti sitten oikein ajoi - ainakin viispäivästä työviikkoa, minimipalkkaa ja lasten työvoimana käyttämisen lopettamista. Lassila on kyllä salaperäinen hahmo, hän on hääräillyt siellä ja täällä, erikoinen persoona, yksi Suomen historian mielenkiintoisimmista. Mikähän siinäkin oli totuus: kuinka pahasti siltä syöpyi iho siitä naisystävän hapon heitosta? Jotkut kertoivat, että munat siinä meni, jotkut taas, että parani niistä vammoista. Noh, Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista herännyt ovat klassikkoja ja eniten käytettyjen suomalaisten näytelmien joukossa. Elokuva henkii 70-lukua. En tiedä enää onko se hyvä vai huono asia. Pitkään se on ollut niin kamalan huono asia, mutta jollain kummallisella tavalla nämä 60- ja 70-luvun leffat alkavat taas nousta arvoonsa.


30. Mika Soini: Thomas (2008)

Lasse Pöysti on roolissaan aivan mahtava - pienieleinen, ajateltu ja sisäistetty rooli. Pentti Siimes komppaa hyvin. Kahden todellisen leffaveteraanin kohtaaminen. Surumielinen, paikoin ahdistavakin ja paljon pohdittavaa antava pikkuleffa.



31.Valentin Vaala: Gabriel, tule takaisin (1951)

Onhan se otettava Gabriel messiin. Mika Waltaria - kirjailija, josta en yhtään pidä, mutta jonka kepeistä viihdeteksteistä on tehty oivia kässäreitä, joko hänen itsensä tai muiden tekeminä. Vaala, jolla oli kepeä ote ja kepeyshän ei aina välttämättä tarkoittanut pinnallista. Traaginen Emma Väänänen on erinomainen komedienne, hän pystyy tuomaan koomiseen hahmoonsa oikeaa koskettavuutta, hetkittäin hahmo on todella liikuttava. Salli Karuna komppaa hyvin ja varmalla kädellä, ja hän muuten tekee yhden parhaimmista näkemistäni nousuhumalakohtauksista.

Mutta tähti ja kuningatar ja kuningas ja ruhtinas on Tarmo Manni, tuo ihana hullu, mielipuoli, eksentrikko, ekstrovertti ja introvertti samassa persoonassa, homoseksuaali jumalan armosta, kerrankin pääroolissa – ja antaumuksella. Hän on komea, salskea suorastaan, nokkela, nopea, viiltävä, narsistinen, ja ah niin gay ja queer.


32. Risto Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975)

Vallilan puukorttelissa kuvattu lämmin, inhimillinen komedia. Teknisesti elokuva on heikkotasoinen ja ohjauksessakin on puutteita, mutta käsikirjoitus ja sisältö on sitäkin mahtavampaa. Antti Litja on ihana kömpelöhkönä mutta hyväsydämisenä pappismiehenä. Siviilielämässä ilmeisenä moottoriturpana tunnettu Litja on aina osannut esittää näitä sosiaalisesti hämmentyneitä mutta rehtejä tyyppejä suvereenisti.

Tässäkin elokuvassa on muuten hevonen, joka polkaisee mukiinmenevän luonneroolin, repliikkejäkin on vaikka kuinka monta (parashan eläinnäyttelijöistä on Kummisedän alkukohtauksessa jäätävän roolisuorituksen vetäissyt amerikkalainen kissa).

33. Matti Kassila: Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1971)

Vaarallisesti puskafarssien maastossa kyntävä ja vanhoillisia asenteita piilotteleva ja toisaalta 60-luvun ja 70-luvun vapaamielisiä asenteita hyväksikäyttävä Kassilan pläjäys huvittaa minua suuresti. Teksti on siis ikivanha, kahdesti aiemminkin filmattu Agapetuksen teos, 30-luvun suositussa filkassa nakuilivat itse Tauno Palo ja Leo Lähteenmäki (tuo sotasankari). Yksi ikisuosikkini Pia Hattara sentraalisantrana ampuu kirjaimellisesti yli (ja ihan kuin niitä vielä olisi ollut 70-luvulla, heh), häiritsevä vankikankurin ja hänen heilansa kohtaaminen (huh huh, mitä roinaa) jne.

Tässä elokuvassa minua silti viehättää:
1) uskomattoman kaunis suomalainen maaseutu ja pikkutaajama,
2) salskeat Heikki Kinnunen ja Juha Hyppönen – eritoten Kinnunen on oikeastaan helvetin hyvännäköinen,
3) Pelle Hermanni eli Veijo Pasanen asemapäällikön roolissa. Sääli että tamperelaisia Pasasta ja eritoten Sylvi Salosta hyödynnettiin elokuvassa niin vähän.

34. Klaus Härö: Postia pappi Jaakobille (2009)

Olen täyspakana tai oikeammin uskonnoton. En ole koskaan välittänyt uskonnoista, osin niitä vihaankin (esim. näinä päivinä islamia), erityisesti uskontojen tuputtamista. Kiitos vain 'Kyllä Jeeshus sinutkin pelastaa'- mantroista hellut ja lestat ja mitä teitä hihhuleita on. Mutta tämän elokuvan pohdiskelu armosta, armon olemuksesta, koskettaa jokaista, joka ylipäänsä pohtii henkisiä asioita (ei siis välttämättä ollenkaan uskonnollisia asioita). Näkökanta on kristinuskossa, luterilaisuudessa, se kun on se Pohjoismaiden uskonto ja täällä yhteiskuntia muokannut taho.

Kaarina Hazard se käy muiden duuniensa ohessa välillä tempaisemassa näitä pääosarooleja – jotka on saanut puhtaasti ulkonäkönsä avulla tai takia. Liian paksu perhoseksi – tv-elokuvassa hän oli loistava isokokoisena ja miehiä viskovana Kaisuna ja myös tässä isona ja kolhona kantikkaana kimpaleena, joka ei tahdo mahtua pyöreiksi hioittuihin reikiin. Mitä kaikkea voi antaa anteeksi? Mitä ei anneta koskaan anteeksi?


Joitakin kulttisuosikkeja:

Jukka Virtanen: Pähkähullu Suomi - Luigi Cravattohan on kuin Borgioiden Micheletto, paitsi että Sean Harris on kuuma. Se ei nykykatsojalle enää avaudu, että kehen oikeasti ko. hahmo perustuu, High Chaparrall tai jotain on ollut ja mennyt.

Aarne Tarkas: Pekkä ja Pätkä neekereinä - Pätkä kellonviisarina. Tämä oli viimeinen PP-leffa ja se oli sit myös goodbye Pätkä eli Masa Niemi. "Hyvä on olla, kun pää on nolla". Tai jotain.

Visa Mäkinen: Yön saalistajat - perse repee nauramisesta. On se.

Aki Kaurismäki: Calamari Union - 15 frankia ja sit yks Pekka. On se.

Hannes Häyrinen: Iskelmäketju - ihana Wiola Talvikki - kyllä se oli tyylikäs!

Jani Volanen: Rumble - Tommi Korpela ehanana tyhjäpäänä - ja niin kuolattavan sekshikkäänä, uuh, mikä body.


Armand Lohikoski: Hei rillumarei - roska on roskaa, sanoi arvostelijat, mutta hah, muistetaanko 40- ja 50-lukujen "laatu"tuotannostakaan muita kuin Blombergin Valkoinen Peura? (joka muuten palkittiin mm. Cannesissa, todella harvinaista suomalaista herkkua, Kaurismäki on toinen palkittu, ehdolla suomalaisista on olleet ainakin Kassilan Elokuu ja Honkasalo/Lehdon Tulipää, kunnia siis sekin, ja lyhytelokuvista Nuorvalan Hermoprässi palkittiin joskus vuonna kuokka ja kirves) Kepeämmät ja/tai akkojen leffat haukuttiin aina, mutta kappas, kappas Puupää-leffat muistetaan yhä ja Tulion tuotanto on myös kokenut uuden tulemisen ja arvon palautuksen. Että sillä tavalla se menee, arvaamattomia ovat tulevaisuuden tiet, mitkähän leffat meidän ajasta jäävät elämään vai jääkö mitkään? Veikkaan, ettei juuri mitään. Vaik katsotaanko Napapiirin sankareita ja Luokkakokousta kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Ehkä.