Olipa kerran Amerikka ja se oli great. Ja olipa kerran siellä Amerikassa Hollywood, joka myös oli great. Vaan eivät ole enää kumpikaan hohdossaan. Molemmat on kuin museoita, joissa turistit pistäytyvät katsomassa, että täällä niitä tehtiin - niitä elokuvia ja...murhia. Hollywood on nyt trash ja mennyttä päivää. Niin kuin koko USA:kin trumpetisteineen ja hilaristeineen.
Tarantino oli hetken Hollywoodin kultapoika, se joka pelastaa, luo uutta, yhdistää taiteen ja kitschin. Reservoir dogs ja Pulp fiction olivat - ja ovat edelleen - ihan katsottavia leffoja. Jackie Brownkin menettelee, mutta sen jälkeen alkoi itsensä toisto, lapsellisuuksien ylivalta ja haukotuttava tylsyys. En pysty vieläkään katsomaan Kill Billeja nukahtamatta kesken kaiken. Hyvää unilääkettä. Pidin Tarantinoa vuosikausia menetettynä tapauksena, mutta sitten yllättäen pidin Djangosta. Tietysti senkin loppu on puuduttavaa ammuskelua ja sommiteltuja, teennäisiä ja tylsiä koreografioita, mutta sen lopun voi jättää katsomatta. Sitten tuli pari todellista paskaleffaa, joten ei sillä Djangon hehkulla pitkälle menty.
Ja nyt sitten - Once upon a time in Hollywood. Tykkään tästä! Idea on sama kuin puuduttavassa Inglourious Basterdsissa - leffassa, joka on juuri niin teennäinen kuin teennäisen konstaileva nimensä on. Siinä Tarantino kulki Euroopassa ja Euroopan historiassa ja oli niin metsässä kuin olla voi. Nyt Quentin-poika pysyttelee rutikuivilla Hollywoodin kukkuloilla - onko tulta, dude hei? Ja Tarantino on liekeissä heti, omillaan, siinä ympäristössä, jonka historian ja kulttuurin hän tuntee. Hän on etsinyt yhden sellaisen (kipu)pisteen, joka muutti hyvinkin ratkaisevasti amerikkalaista kulttuuria kokonaisuudessaan - eikä hyvään suuntaan. Mutta Tarantinon todellisuudessa asiat voivatkin mennä tosi hyvin ja hyvikset voittavat pahikset ja muuta romanttista satua, jota Tarantino osaa kertoa olematta siirappinen tai ylisentimentaalinen. Sitä kipeämpää on katsojan tajuta, että eihän se niin mennyt. Pahikset yllätti ja rökitti kuusnolla. Mutta ehkä jossain toisessa todellisuudessa Sharon Taten ja Roman Polanskin lapsi muistelee tällä hetkellä komean uran luoneita vanhempiaan, jotka erosivat tosin jo vuonna 1973, mutta että kovin suurta muutosta perhe-elämään ei tullut, sillä Jay-setä oli aina ollut enemmän läsnä ja isänä kuin Roman koskaan.
Tarantino on tässä siis tutulla alueellaan, muovisessa ja jo hieman rappeutuneessa ja nuhjuisessa television valtaamassa liukuhihnatuotannon H-woodissa. Tarantinon ei tarvitse esittää syvällistä, hän tekee vain sen, missä hän on erittäin hyvä: Hän surffaa niillä pinta-aalloilla ja kuin vahingossa purskauttaa lainelaudallaan joskus syvempiä vesiä pinnalle. Näyttelijän elämä on vailla glamouria, lähinnä kovaa taistelua paikasta auringossa ja puolivillaisissa tv-tuotannoissa ja päihteiden väärinkäyttöä. Mutta joillakin tähdillä on hulppeaa, tuli ne sitten Puolasta tai Texasista, ja ne tekee ihan elokuvaa. Ne tosin käyvät enenevässä määrin filmaamassa niitä elokuviaan Euroopassa tai muualla, mutta vielä niillä on hulppeat asunnot Hollywoodin kukkuloilla.
Ja Tarantino lapsellisuuskaan ei tällä kertaa ärsytä, vaan vain huvittaa. Kun on vuosikausia juoruttu herran jalkafetisismistä, niin nyt on kuvassa naisten paljaita sorkkia aina kun vain tarinasta löytyy sopiva aukko niitä vilauttaa. Kollegaa, Polanskia, syytettiin alaikäisen nussimisesta ja kuin kaveripalveluksena tässä muistutetaan, kuinka ajat olivat niin toiset ja pikkupillut suorastaan tyrkyttivät itseään kunniallisille ja rehdeille elokuvaohjaajille tai jopa stunt-miehille tai kelle tahansa kyydintarjoajille. Kyllä ne penskat olikin kauheita. Ei syvällistä pohdintaa tai saarnaamista hyväksikäyttökulttuurin läpitunkevasta voimasta, se olisikin pilannut fantasian tunnelman pahasti.
Tai kun väkivallalla aina mässäillyt ja sen täydelliseen vieraannuttamiseen realismista pyrkinyt ohjaaja pääsee itse asiaan: 'Olemme sukupolvi, joka on katsonut tv:stä murhia koko lapsuutensa. Ja tämä on vitun Hollywood! Täällä on ne ihmiset, jotka näyttivät meille niitä murhia, opettivat meidät tappamaan ja ovat nyt sikatörkyrikkaita. Joten eiköhän leikata niiltä munat ja syötetä niitä heille. Siat, röh röh.' Noin vapaasti lainatakseni. Mitä vastaa Tarantino - tietenkin vastaa väkivaltaan väkivallalla ja pääsee mielipuuhaansa, kekseliääseen tappamisen koreografiaan. Nokkela tapa satuttaa ja tappaa on Tarantinosta vaan niin coolia. Mutta vissiin? vain elokuvassa. Nämä ahdistavat mukahippimöröt tulivat Cielo Drivelle jostain ihan toisesta todellisuudesta, eivätkä he ymmärtäneet elokuvan illuusiota. Mutta kuinka vapauttavaa Tarantinon lapsellinen väkivalta on tässä: Krenwinkeliä olisi itsekin tehnyt mieli kopauttaa päin takanreunaa muutama sata kertaa - varsinkin kun katsoin hänestä tehdyn dokkaripätkän 'Elämää Mansonin jälkeen' - mätäne helvetissäsi stanan akka! Vai olisiko ollut parempi kuolla Tarantinon todellisuudessa? Sen syvällisempää ei Tarantino lähde pöyhimään - maassa, jonka perusta on alkuperäisasukkaiden ja heidän kulttuurinsa tuhoamisessa, vaurauden luomisessa orjatyövoimaa Afrikasta väkisin roudaamalla jne. Olisihan siinä aineksia siihen, miksi amerikkalaiset rakastavat väkivaltaa, pyssyjä ja murhia ja tekivät siitä oikein viihdettä ja oman teollisuustuotannon, jonka avulla suolsivat maailmalle legendaarisia tv-sarjojaan ja leffojaan ja käärivät massia. Toisten kärsimys ja tragedia on toisen hupi ja leipä. Miksi nämäkin murhat ahdistaaa minua, vaikka kerrankin se väkivalta kohdistui siihen porukkaa, joka siitä väkivallasta hyötyi, eikä vain satunnaiseen köyhään kulkijaan? Siksi, ettei oikeasti ja aidosti sillä ideologialla ollut mitään tekoa tämän asian takia - jos olisi ollut, ei siihen olisi käytetty brutaalia väkivaltaa - nämä olivat itsekin väkivallasta näuttineita hörhöjä vain.
Pointsit Tarantinolle siitä, että ei glorifioinut Mansonia kuin tappajatyttöjäkään sen kummemmin pahuuden glorialla, vaan teki heistä naurunalaisia, koviksia leikkiviä nuhjuisia pikkupenskoja, mitä he todellisuudessakin olivat. Typeriä, ajattelemattomia, hätkäyttämään pyrkiviä pikkuhuomiohuoria, jotka heittivät elämänsä paskatunkiolle saadakseen hyväksyntää entiseltä linnakundilta ja arvostusta ja rakkautta omalta pikkuyhteisöltä, jonka he olivat hankkineet niiden kamalien vanhempien/muiden omaisten tilalle. Mansonhan vetosi eniten ns. hyvän perheen lapsiin, keskiluokkaan ja tämäkös keskiluokkaa erityisesti ahdisti. Esimerkiksi työväenluokkaiset nuoret useimmiten vain nauroivat Mansonille ja tämän esittämiselle, näkivät pikkukundin läpi, mikä tämä oli. Mutta nämä jännämiestä elämäänsä etsineet nuoret keskiluokan tytöt ja pojat sen sijaan eivät nähneet Mansonin läpi, lienevätkö edes hänen pintaansa nähneet tarpeeksi kirkkaasti.
Kiitos Tarantinolle myös viihdyttävästä huumorista ja kontekstin tärkeyden muistuttamisesta. Joskus todellakin oli h-wood-näyttelijälle noloa mennä spagettiwesterneihin. 'Eihän niitä kukaan katso'. Tänä päivänä kun tutkii vaikka imbd:n katsojien listauksia 'maailman parhaimmista leffoista', niin ei siellä juuri westernejä enää ole. Paitsi spagettiwesternien klassikot. Pössyttelyn ilot ja kaikelle nauraminen on tietysti myös hupaisaa. Steve McQueen oli cool ja on vieläkin. Natalie
Boothin sisko kuolee hämäräperäisesti huvijahdilla ja kovasti huhutaan, että hänen miehellään on asian kanssa jotain isompaakin tekemistä. Khöm, khöm. Heittoja piisaa niille, jotka hollywoodhistoriaa tuntee.
Ja vielä yksi kehu: maskeeraus ja puvustus. Kyllä on viimeisen päälle - tällaista osaamista Suomessa tarvittaisiin. Ja tällä tarkoitan tätä: kun tässä leffassa kuvataan h-woodin yhtä vähän hutiloiden tehtyä tusinatuotanto-tv-sarjaa, puvustus ja maskeeraus niin näyttelijöillä kuin stunteilla on vähän sinne päin - aivan kuin kotimaisessa tuotannossa
aina epookkia kuvattaessa. Lähes järjestään kaikki nämä 60- ja 70-luvulle sijoittuneet suomalaiset elokuvat (Badding, Juice, Ganes, Kaappari jne) ovat täynnä huonoja peruukkeja, kirpputoreilta löydettyjä vaatteita, joissa näyttelijät eivät osaa olla, heillä on epämukavaa, epäsopivia rillejä tai aurinkolaseja. Raha tietysti ratkaisee ja resurssit, mutta tähän toivoisi Suomessakin panostettavan - edes siihen huolelliseen maskeeraukseen. Sillä kun esim. Pitt ja Dicaprio sitten siirtyvät niistä kököista roolihahmojensa tv-sarjojen rooliasuista 60-luvun lopun siviilivaatteisiin, he näyttävät luontevilta, ei puvustetuilta ja maskeeratuilta. Ja se konteksti, se konteksti: vaikka monet menneen ajan vaatteet tuntuvat nykyihmisitä epämukavailta, koomisilta, kamalilta, niin kuitenkin se ihminen, joka on niitä aikoinaan käyttänyt, on mitä luultavammin niistä vaatteista pitänyt.
Pitkä miinus - olisi ehkä ollut reilua minita edes sivumennen, ettei Mansonin porukka mitään oikeaa hippiporukkaa ollut. Hipit olivat kaikkea sitä, mitä joku Manson vihasi ja halveksi (mm rotujen tasa-arvo, väkivallattomuus, pasifismi, sukupuolten tasa-arvo, seksuaalinen vallankumous), hän vain käytti hyväksi trendiä saadakseen sopivia tyyppejä koukkuunsa.
